Outoja on monta. Ne tulevat toisille minunlaisilleni haisevissa laatikossa ja levittäytyvät taloon ja pihamaalla. Ne pystyttävät nurmikolle tuulessa heiluvia pömpeleitä. Käyn nuuskimassa pömpeleitä, kun oudot ovat sisällä. Niissä on vieras haju.

Niistä lähtee möreitä ja kimeitä ääniä. Möreistä en pidä. Ne kastelevat kehonsa, istuvat kuumassa, antavat itikoiden imeä verta ja haisevat kummalliselta. Ne eivät osaa hiipiä portaissa vaan astuvat kannoillaan. Ne latkivat niiden omaa pistävälle haisevaa maitoa ja hihkuvat. Ne istuvat pihalla itsekseen ja tarkkailevat tuulessa heiluvaa paperia. Silloin uskallan mennä lähelle katsomaan. Mutta ei liian lähelle.

Kun emäntä laittaa niiden ruokakuppeihin mujua, ne syövät. Ne syövät usein. Ne eivät osaa metsästää itse. Toisin hiiren sille joka on käynyt ennenkin, jos se olisi yksin. On niin nälkäisen näköinen.

Ne laittavat alakerran tärisemään ja tuijottavat vilkkuvaa seinää. Minä olen jo oppinut, ettei valojen liike ole totta, jos yrittää saada kiinni osuu vain seinään. Ne vetäytyvät hämärissä  yläkertaan ja pömpeleihin.

Kun on  jo valoisaa, menen parvekkeen ovelle ja kuuntelen. Jotkut niistä ovat niin tyytyväisiä, että ne kehräävät.

Oudot poistuvat nyt. Ruokakuppi on vapaa. Parvekkeella on hiljaista. Portaat ovat vapaat. Minä olen täällä, oudot eivät.