Minä nautin. Nautin siitä että olen vahvasti kirjoittajan käsivarsilla eikä minun tarvitse pelätä, mokaako teksti itsensä tai tuleeko vastaan käänteitä, jotka raivostuttavat tai saavat myötähäpeämään. Hyvän kirjan lukeminen on kuin luottamuksellinen keskustelu, luulen pääseväni Jääskeläisen pään sisäpuolelle vaikka oikeasti tietenkään en sinne pääse. Mutta illuusiossa on mukava elellä, ja nauttia näistä maagisista tuulista, joita kirjan sivuilla tulee vastaan.
Koukku on jo ensimmäisessä kappaleessa ja aktivoituu neljännellä sivulla. Outo astuu realismin keskelle.
Teksti saa minut kehräämään, sillä saan keskittyä nauttimaan pienistä yksityiskohdista: Oikeastaan hän ei edes pitänyt nykyistä turvonnutta muotoa omanaan. Siksi oli luonnollista, ettei hän halunnut tulla nähdyksi sen seurassa. Tai sitten tämä: ..elämänsä aikana hän lukisi ja korjaisi vielä noin 74 148 kirjoitelmaa. Sitten hänet lähetettäisiin eläkkeelle pää vieraista lauseista lommoisena.
Tämmöiset lauseet saavat minut kehräämään: lukunautinto on tätä, itsekseen kihertelyä kirjan kanssa. Kirjoittava ihminen ei voine irrottaa lukijaa ja kirjoittajaa toisistaan, mutta ainakin tällaisten teosten äärellä on rikkaus olla itsekin kirjoittava ihminen.
Lumikko saa minut ajattelemaan kirjoittamista ja himoitsemaan sitä pöytälaatikossa uinuvaa käsikirjoitusta, joka vielä hakee muotoaan. Mutta pois se mielestä, nyt on palattava tähän elämykseen, sillä Peli on vasta alkanut...
