Parhaillaan moni kirjoittaja odottaa kuulumisia Novasta, Hekumasta ja Atoroxista. Tuleeko kutsua vai ei? Kaikkien näiden kisojen tulokset ovat jo ratkenneet ja sihteerit lähettävät parhaillaan niitä kutsuja Finnconissa tapahtumaan huipentumaan. Novassakin on siis raaditus tehty ja raadit kirjoittavat palautteita 25:lle parhaalle.
Monen kohdalla odotus kääntyy pettymykseksi. Kutsua palkintojenjakoon ei tulekaan. Päiviä kuluu, ehkä jostakin tulee huhu, että joku tuttu on kutsun saanut. Vituttaa ja kadehdittaa. Tulee kirjoittajaitsetunnon notkahdus: pettymys, kun toiveet menestyksestä murskautuvat, turhautuminen, kun ei taaskaan menestynyt. Ja vähän kiukkuisena itsetunto nostaa päätään ja toteaa: ihan paska tuomaristo, kun ei ymmärtänyt tekstiäni. Sen täytyy johtua siitä, että siellä on se tyyppi A, joka suosii vain tietyntyyppisiä tarinoita. Tai siitä kun siellä on se tyyppi B, joka haluaa jotakin käsittämättömän korkeakirjallista. Ainahan ne tuomaristot ovat tosi subjektiivisia. Eivät kuitenkaan ole löytäneet yhteisymmärrystä vaan arponeet ne voittajat. Suosivat niitä samoja, kun tunnistavat ne tyylistä.
Hetken itsepainiskelun jälkeen ajatus hieman muuttuu: jos kuitenkin pääsisi shortlistille, niin sekin tyydyttäisi...
Ja kun uho laantuu, niin lopulta alkaa kiinnostaa, mikä siinä omassa erinomaisessa tekstissä olikaan pielessä. Löytyy ehkä jotakin korjattavaa. Löytyy ehkä paljonkin korjattavaa. Mutta joskus on vaikea sanoa, mihin suuntaan sitä sitten kehittäisi. Porttiin ehtisi novellin nippa nappa lähettää ennen sen deadlinen umpeutumista, kun vain tietäisi, mitä tekstille tekisi.
Olen nähnyt tämän vuoden Novan esiraadituksessa monta novellia, joista on helppo sanoa, miten niitä voisi korjata. Rakenteen jäntevöittämistä, tiivistämistä, ja ennen kaikkea kaunokirjallisen kieliasun kohentamista. Usein kirjoittajan tuoreus kirjoittajana näkyy siinä, että tekstistä saa hakemalla hakea kuvallisuutta. Tarina on väännetty kasaan peruskielellä, vähän kuin olisi ainekirjoitustunnilla kyhätty juttu kasaan, eikä lukijan makuhermoja kutkuteta ollenkaan. Tai sitten väännetään rautalankaa, dialogi on puisevaa ja tekstin pointti selitetään monelta kantilta puhki. Ideoitakin ja niiden tuoreutta voisi miettiä enemmän. Moni kirjoittaja on vieraillut siellä tutulla fantasian, scifin ja kauhun puuhalaatikolla, jossa asuu vampyyreitä, ihmissusia, ulkoavaruudesta tulevia uhkia ja ihmiskunnan uudet perustajat, Aatu ja Eevi nimeltään.
Harmi, etteivät resurssit riitä kaikkien kisaajien ohjeistamiseen. En tosin tiedä, onko siitä palautteesta apua vai ei, sillä menneistä kisoista on häntäpään osalta tullut kovin vähän palautetta. Kärjen osalta voi sanoa, että moni on noussut Novan kärkisijoille painiskeltuaan sitä ennen vuosia siellä massan joukossa. Näin olen havainnut esim. viime vuoden tuloslistasta.
Mutta mitä tästä kirjoituskisavitutuksesta sitten pitäisi sanoa? Heittää hanskat tiskiin ja lopettaa osallistuminen? Jatkaa sitkeästi ja takoa päätä seinään, toivoa että tuomaristo vaihtuu ensi vuonna suopeammaksi?
Minusta kisat ovat hyvää harjoitetta, ei pelkästään sen suhteen, että sen avulla peilaa omaa tekstiä ja väkisin jokaisen kisan jälkeen miettii, mitä voisi tehdä paremmin. Kisa myös kasvattaa kohti tulevia pettymyksiä. Se kasvattaa kohtaamaan sen, kun kustantaja sanoo kiitos ei, vuodesta toiseen. Kun lopultakin saa tekstin julki, mutta kirja ei myykään, kriitikot haukkuvat sen tai lukijat eivät ymmärrä. Kun kirjailijoiden hiekkalaatikkoleikeissä kollega tönii ja toinen ei suostu leikkimään ollenkaan.
Kirjoittaminen puoliammattilais- ja ammattilaistasolla on loputonta kilvoittelua, ja jos kilpailu lannistaa, kannattaa välttää tilanteita, joissa joutuu lähtöviivalle muiden kanssa. Puhumattakaan siitä, että voi joutua kisaamaan itsensä kanssa, tyydyttämään omaa sisäistä molokkiaan, joka haikailee menneiden hyvien tekstien perään ja kaipaa yhä parempaa ja yhä timmimpää lopputulosta.Ja pöytälaatikko se vasta kyltymätön kaveri onkin!
Kaikesta pinnistelystä huolimatta kirjoittaminen on vaivan arvoista niille, jotka kutsumusta sen pariin tuntevat. Kirjoittaja kirjoittaa elämästä, joka on täynnä konflikteja ja vaikeuksia, eikä hänen pidä kuvitella, että itse kirjoittaminenkaan olisi puhdas niistä. Inspiraatiota ja autuutta on turha jäädä odottamaan. On vain kirjoitettava, kirjoitettava, välillä kirjoitettava paskaa ja lopulta jossakin välissä sinne kuonan ja töryn joukkoon syntyy helmiä.
