Olin useamman päivän mittaisella yhdistetyllä työ- ja vapaa-ajanreissulla. Olen muutamassa päivässä tavannut kymmenittäin vanhoja tuttuja, tutustunut uusiin tuttavuuksiin ja puhunut paljon kirjallisuudesta, kustantamisesta ja kirjoittamisesta. Hyvin pökerryttävän mielenkiintoinen viisipäiväinen siis.

Hauskaa myös se, että juuri sillä hetkellä kun olen itse reissussa enkä voi vastata sähköpostiviesteihin, niin koti- kuin työpostiinkin tupsahtaa kaikenlaista kiireellistä, johon pitäisi periaatteessa reagoida saman tien. Ihmiset eivät enää soita, vaan odottavat, että olen ja vastaan postitse heti. Ehkä olenkin ollut liian ahkera vastaamaan, olisi pitänyt opettaa muut hitaammillle tavoille. Viestien purkamisessa menikin sitten taas aikaa. Internet on aikasyöppö, joka imee luovuutta ja vapaa-aikaa isoina annoksina itseensä.

Oleellista on nyt kuitenkin se, että sain tien päällä käteeni Valkeita lankoja –novellikokoelman oikovedoksen A3-arkeille tulostettuna. Siinä se pöydänkulmalla odottaa. Ja tuijottaa syyttävästi, miltei huutaa: miksi et ole vieläkään tarttunut minuun.

Ja minä vain pyrin pihalle kaivamaan mutaa joesta (teemme pihalle nurmikkoa, johon tarvitaan maa-ainesta)

Oikovedoksen lukeminen on kaikista veemäisintä hommaa kirjoittamisessa. Tavallaan sen on nautinnollista aikaa, kun pitkä työ on vihdoin konkreettisena nenän edessä. Mutta samaan aikaan se on myös kiduttavaa. Olen lukenut kaiken jo moneen kertaan ja pelkään, että löydän yhtäkkiä jonkun aivan kamalan virheen, jonka paikkaaminen oikovedokseen on hankalaa. Oikovedosvaiheessa kun ei ole enää tarkoitus kirjoittaa tekstiä uusiksi vaan korjata ainoastaan kirjoitus- ja lyöntivirheet ja mahdolliset muut pienet mokat.

Mutta taidan suoda teksteille vielä tänään aikaa. Parin viikon päästä on tarkoitus jättää kommentit ja lyödä kaikki lopullisesti lukkoon.