Torstaina oli kirjailijavierailupäivä Savonlinnassa. En ole vähään aikaan käynyt perinteisellä kirjailijavierailulla, ja pitkästä aikaa oli mukavaa tavata sekä kohderyhmää että kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta innostuneita ihmisiä ihan livenä.

Oma jännityksensä oli tietenkin siinä, että tiistaina säätiedotus lupasi lumimyräkkää, keskiviikkona oli sitten perin sankka maitomainen lumitupru, jonka keskellä jopa 60km/h autoilu oli aika jännittävää vänkärin paikaltakin koettuna. Samanlaista tavattoman huonoa keliä kuvattiin torstaiksi. Minä kun olin viime syksynä keikalle lupautuessani nähnyt mielessäni sulat tiet ja kirkkaan auringonpaisteen...

No, sinne vain sekaan. Tie oli huonossa jamassa, mutta minulla oli allani kunnolliset suomalaiset (ja kalliit) talvirenkaat niiden viime talvena nastoja pudotelleiden halpiskiinalaisten tilalla. Auto myös oli kohtuullisen jämäkkä, joten mikäpä sitä autoillessa, vaikka tie olikin aluksi jäinen ja Juva-Savonlinna -osuus oli kuin olisi ajanut kaukalossa. Maalla tottuu sohlaamaan melkoisissa lumiojissa, joten ei sinänsä mitään paniikkia.

Ensiksi Mertalan yläkouluun kertomaan ysiluokkalaisille, joita oli kokoontunut ruokalaan peräti satakunta. Kuuntelivat rauhallisina ja tarkkaavaisina. Suurin osa heistä oli lukenut novellini Shh shh, ne sanoivat, ja novelli olikin kuulemma herättänyt ihmetystä ja oudoksuntaa. Se kun ei ole täysin perinteinen kiusaamisnovelli, jossa on kiltti yksiselitteinen onnellinen lopetus. Itse asiassa yksi äikänope kertoi näyttäneensä tekstiä erikseen eräällä maahamuuttajapojalle, joka ei sitten olisi halunnut muiden luokkalaisten lukevan tekstiä. Pojan mielestä joku voi saada tekstistä sellaisen kuvan, että maahanmuuttajia  pitää syystäkin syrjiä, vaikka hän oli ymmärtänyt, että näkökulma on tekstissä kuitenkin uhrin eli maahanmuuttajatytön puolella.

Aiheesta keskusteltiin myös illalla kirjastossa, kun olin puhumassa tieteiskirjallisuudesta aikuiskuulijoille. Sielläkin oli lukija, jota tekstin lopetus oli jäänyt kiusaamaan ja arveluttamaan, miten se suhteutuu rasismiin. Mitä sitten itse ajattelen novellista? Minusta maahanmuuttajista ja heidän ongelmistaan täytyy voida keskustella muullakin tasolla kuin jyrkästi puolesta ja vastaan –aspektilla, joka tuntuu nykyään olevan lähes jokaisen minkä tahansa nettikeskustelun perusjuoni. Elämä ei ole yksinkertaista ja yksiselitteistä, kuvaamassani tilanteessa ei ole voittajia. Novellissani sekä kiusaajat että uhrit kärsivät omalla tavallaan: kiusaaja kuolevat ja uhri kokee syyllisyyttä. Olen siis halunnut kuvata ilmiötä ja jättää asian lukijan itsensä pureksittavaksi. Ilmeisesti siinä onnistuen, koska teksti on herättänyt kummeksuntaa ja ristiriitaista oloa.

Kirjastovierailun perusjuoneksi olin saanut ohjeistukseksi puhua tieteiskirjallisuudesta ihmisille, jotka eivät perusolettamuksena tiedä aiheesta paljon. Liudensin tietoisesti puhetta spekulatiiviseen fiktioon, koska  käytännön kokemus on osoittanut, että monet lukijat löytävät osastolta Verronen/Vainonen/Krohn/Sinisalo/Atwood tuttuja lukukokemuksia, ja niiden pohjalta on sitten helpompi lähestyä tieteiskirjallisuutta.

Yleisön joukosta tuli bongattua blogituttu, eli Maria Loikkanen. Hänen kysymyksensä ja kommenttinsa täsmensivät aihetta mukavasti.