Olen siirtynyt nopeaan aikaan. Työpäivät valuvat ohitse nopeana, nykäyksittäin etenevänä nauhana. Töissä. Naps. Autossa. Naps. Kotona. Naps naps. Nukkumaan. Ja aamulla ei oikeasti hotsittaisi herätä. Olen yöihminen, parhaimmillani silloin kun kuutamo kaivertaa ikkunaan uurretta ja koit tanssivat lampun valossa. Ämyreissä soi satunnainen musiikki, sade hakkaa kattoa - tai tuuli puuskuttaa, kuten viime yönä.

Tänään menneisyys kietoutui osaksi nykyhetkeä monella tasolla. Minusta tehtiin Mikkelin kaupunkilehteen haastattelu, Atoroxista ja syksyllä ilmestyvästä yhteiskirjasta. Haastattelija oli bongannut minut kesäjuttuunsa, koska oli lukenut jostakin suomi24-keskustelun uumenista valituksen siitä, että miksei Leinosesta ole tehty juttua Länsi-Savoon (niin, miksei, kysyn minäkin? Maakuntalehdelle menestyksen uutisointi olisi aiheellista, mutta se on ihan evvk, taas tulee todistettua se, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan jnpp). Mutta sen suurempaa merkitystä sillä ei toisaalta ole nyt, sillä Kaupunkilehti on ilmaislehti, ja se tavoittanee tämän seudun asukkaat maksullista lehteä paremmin. Haastattelija oli tehnyt minusta joskus 90-luvun lopussa edellisen kerran jutun lehteen, joten ympyrä sulkeutui.

Mutta ei siinä kaikki. Eräs muutaman kuukauden mielessä ollut salapoliisihomma liikahti eteenpäin hyvin mielenkiintoisella tavalla. Kävin hakemassa 40 vuotta vanhoja papereita tuttavaltani, joka oli kuullut viime viikonloppuna eräillä syntymäpäivillä, että ystäväni etsii vanhoja sukuunsa liittyviä tietoja (minä taas sotkeennuin asiaan, koska satuin aukaisemaan suuni oikeassa paikassa, ja sukulaiseni ovat innolla muistelemassa menneitä). On kummallista, miten asiat loksahtavat paikoilleen: ihmiset juttelevat keskenään mielessään olevissa asioista, ja yllättäen he löytävät väliltään linkityksiä. Nyt pöydälläni on elävää historiaa, kirjoitettuja liuskoja, jotka lähtevät huomenna postitse eteenpäin.

Viimeinen päivän kummallisuus koskee kurpitsamaatani. Kuusi kurpitsaa ovat levittäytyneet puutarhaan kuin alien-invaasio: olin sijoittanut ne liian lähelle toisiaan ja liian lähelle kaikkea muuta. Kurpitsa on kurottanut rönsynsä kolmeen eri ilmansuuntaan, ja tuottaa kukkia, kukkia, lisää kukkia ja vähän kurpitsojakin. Harmi että on liian kosteaa, talvikurpitsat mätänevät saman tien. Yritin peitellä niitä ja nostaa alkuja pois maasta, mutta huonolta näyttää. Vihreä kesäkurpitsa on taas kasvattanut 50-senttisiä muhkeita fjongia kaikkien miehenpuolikkaiden harmiksi (menee taas levottomaksi...ehkä pitäisi nukkua taas muutama tunti)

Olen yrittänyt etsiä pihamaalta kirjoittajia, mutta vielä ei ole yksikään suostunut näyttäytymään. Ehkä ilmojen viileneminen ajaa ne esille.

Kauhu/kummitusleiri siintää jo mielessä. Keksimme muutamia oivallisia yllätyksiä leiriä varten. Eikä vielä edes ole kehitelty kirveelle töitä. Meillähän on tuossa ihan vieressä paikka nimeltä Surmasaari, ja se kuulostaa oivalta ekskursion kohteelta. Ei siellä mitään ihmeempää ole, mutta sinne voisi mennä kuulemaan yhden tarinan. Ja nauttia luonnosta ja repun antimista.

Tänä vuonna joulun ja uuden vuoden välissä näyttäisi olevan monen päivän vapaa, olisikohan se hyvä ajankohta leirille?