"Miksi päähenkilöt ovat aina kriisissä?" ihmettelee nimimerkki "Chirel" Netticolosseumissa. Voi hyvin kysyä jatkeeksi, miksi suomalainen spefi on niin synkkää? Miksi novellit aina loppuvat kuolemaan ja ahdistukseen? Viime viikonloppuna minulle esitettiin kaksi samansuuntaista kysymystä, jotka koskivat novellikokoelmaani Valkeita lankoja. "Mistäs sinä olet saanut aiheet tällaiseen humpuukiin? " ja "miksi novellisi ovat niin alakuloisia ja synkkiä?
Kysymys kotimaisen spefin synkkyydestä on oikein relevantti, sillä niinhän se usein on, että minkä tahansa spefilehden novelleissa dystopiasta liu'utaan vieläkin hankalampiin tilanteisiin, semmoisiin missä kenelläkään ei ole kivaa. Syynä voi olla tämä suomalainen perusluonne, jöröjukat kirjoittavat ja lukevat mielellään semmoisista asioista, joissa toisilla menee vielä huonommin kuin itsellä.
Alakulo ja synkistely on mielestäni kuitenkin koko suomalaisen kaunokirjallisuuden (tai ehkä koko maailmankirjallisuuden) leima, ei pelkästään spefin. Eihän arkirealistista kaunokirjallisuutta ihan suotta nimitellä ahdistusproosaksi. Synkistely lähtee liikkeelle jo teini-ikäisten tyttöjen kirjoittamista kertomuksista, joissa elämisen rajoja koetellaan teiniraskauksien, elämää suurempine rakkaustarinoiden ja itsemurhien kautta, tai poikien taistelukuvauksista, joissa viholliset pistetään lihoiksi. Goottihenkiset vampyyritarinat ovat luonnollinen jatkumo näille tarinoille, ja vampyyreistä on taas lyhyt harppaus kauhutarinaan tai futuristiseen road movieen, jossa kaikille osapuolille käy huonosti.
Kaunokirjallisuudessa ylipäänsä on aina helpompi rakentaa jännitteitä ikävien asioiden ja suurten kohtalokkaiden tilanteiden varaan kuin pienien ilojen varaan. Onnellisen ja iloisesti päättyvän tarinan rakentaminen on vaikeaa, koska onnellisuus mielletään helposti banaaliksi ja naiiviksi. Synkistely menee kaikissa kategorioissa helpommin lukijasta läpi. On oikeastaan oltava äärimmäisen taitava kirjoittaja, jos aikoo kirjoittaa hyvän onnellisen novellin.
Formaatillakin on merkitystä: novellin lyhyessä välähdyksessä onnelliset loppujäähdyttelyt karsitaan yleensä pois, sillä tsehovilaisen perinteen mukaisesti on asiallisempaa jättää tarinan loppu roikkumaan avoimeksi, lukijan itsensä pääteltäväksi. Ja jos kahta vaihtoehtoa tarjotaan, niin lukijahan usein näkee sen synkemmän version. Novellin vaatimus päähenkilön kehittymisestä lähtee myös helposti liikkeelle kriisin kautta. Tosin muutos ei edellytä, että tarinan olisi loputtava erityisen surkeisiin fiiliksiin.
Tunnistan kuitenkin ilmiön. Novellikokoelmani on jonkinmoista synkistelyä. Alakulo ja melankolia teksteihini tulee ehkä jostakin syvältä nuoruuden kokemuksista, tai ehkä perusluonteesta. Minusta on ollut aina mielenkiintoista tutkiskella kaikenlaisia elämänkohtaloita, ja usein lapsuuden leikkeihin kuului suuri dramaattisuuden tarve. Iän myötä tuo kohtalokas dramaattisuus on tasoittunut, mutta alakulon ja rinnanalassa kutittava kaiho ovat jääneet jäljelle. Ihminen toivoo ja haluaa, vaikkei saisikaan. Siksi novellissa Jäiden lähdön aikaan nuori nainen kaipaa vapautta ja Lautturin tyttäressä päähenkilö haluaisi kerrankin tuntea ja rakastaa.
Mutta ei kaikki aivan niin synkkää ole. Koiperhosissa loppuratkaisu on monenkin tahon näkökulmasta onnellinen, vaikkakin tietynlainen vapauden menetys voi lukijasta tuntua inhalta. Niminovelli Valkeita lankoja päättyy omalla tavallaan onnellisesti, sillä kaikki tarinan päähenkilöt pääsevät omassa elämässään piirun verran eteenpäin, lähemmäs tavoitettaan. Mutta mitään lottovoittoa onneen ei ole olemassa.
Eijan kanssa yhteiskirjoina tehdyt nuortenkirjat ovat loppuneet onnellisissa merkeissä: se on lajityypillekin luonteenomaista (vaikkei täysin välttämätöntä). Mutta jonkinlaista katkeransuloista menoa niihinkin usein on luikahtanut mukaan. Lokkeja rakastavan veljen lopetus on sovitteleva ja uutta lupaava, mutta siinä on jonkinlainen aikuisuuden ja vastuunoton mukanaan tuoma surumielisyys läsnä.
Mutta miksi synkistely, pohjimmiltaan? Yksi teoria seuraa tässä: Elämä on monimutkainen kombinaatio iloa, surua, kaihoa ja kaipuuta jonnekin, mihin päästyään kaipaa taas seuraavaa asiaa. Rakastuminen ja ääretön ilo ovat tunnetiloina järjettömiä, sellaisia, että niitä on vaikea jakaa sellaisen kanssa, joka ei tunne itse juuri samalla hetkellä samalla tavalla. Jos silti yrittää pureutua todellisuuden heijastumiin, on kuvattava varjopaikkoja. Niiden kautta koko inhimillisen elämän kirjo avautuu, ja ilonkin ymmärtää, kun on jotakin johon verrata.
Mistä humpuukiaiheet? Vastasin että "olen kuunnellut koko lapsuuteni teidän kyläläisten juttuja..."
