Missä on vika kun mikään ei riitä? Kun olo on tyytymätön, on saatava palkintojasijoituksiamenestystämainettakunniaalehtitilaahurmosta ja ihankaikkea.
Joku varmasti ajattelee tässä vaiheessa, että ovatpa ne kiittämättömiä. Näiden onnekkaiden kirjoja kustannetaan tässä maailmassa, jossa vain harvat ja valitut läpäisevät julkaisukynnyksen. Siitähän pitäisi olla kiitollinen ja hymy korvissa ja pyllistää kaikille ilmansuunnille!
Mutta ei taiteilijuus tai kirjailijuus ole autuaaksi tekevä voima, joka kannattelee kaiken yli. Luovuuteen liittyy intohimo, ja intohimoon voimakkaat negatiiviset tunteet. Tekemäänsä työtä voi rakastaa mutta sitä voi samaan aikaan vihata.
Kirjailijaksi pyrkivällä on oltava jonkinmoinen annos kunnianhimoa. Oli sitten ujo, vaatimaton, esilletunkeva tai rääväsuu, se kunnianhimo on siellä jossakin pinnan alla kytemässä. Se voi hyvinkin olla jokin lapsuudessa koettu kokemus siitä, että ei pärjää tai on hyljeksitty, ja kun vihdoinkin on jossakin asiassa hyvä, sitä tunnetilaa ruokkii, koska on niin nannaa kerrankin menestyä. Se voi myös olla kokonaisvaltainen elämänasenne, tuntemus siitä, että elämässä on oltava jokin tehtävä ja se tehtävä on kirjoittaa ja kirjoittaa aina vain paremmin ja laajemmalle joukolle.
Jos kunnianhimoa ei olisi, tekstit olisivat pöytälaatikossa. Tai sitten ne jäisivät harhailemaan sohvan ja televisionruudun ja pääkopan väliseen maastoon.
Kirjoittaminen aiheuttaa nautintoa mutta myös ahdistusta. Sitä ahdistusta saa kokea portaikon jokaisella askelmalla. Aivan alussa, kun ihmettelee, miksi muut menestyvät kirjoituskilpailuissa ja minä en. Miksi ohjaaja tykkää tuon tekstistä muttei minun? Miksi kustantamo palauttaa kässärini lukemattomina takaisin?
Kirjailijalla on vastaavat murheet: Miksi tuo kirja saa julkisuutta kun minun ei? Miksi minun teokseni ei ole ehdokkaana palkinnoille? Miksi kriitikko lyttäsi minun kirjani? Miksei teosta osteta? Miksi kustantamo pitää minua julkaisujonossa vuosikausia? Miksi oi miksi?
Nälkä kasvaa syödessä, kun jonkun unelmansa tavoittaa, on asetettava uusia unelmia, ja niiden täyttäminen on entistä vaikeampaa. Siksi myös ahdistuksen määrä on suurempi. Jos on kokenut kirjoittamisen ja taiteen kutsumukseksi, ei noin vain voikaan astua alas portaikosta ja todeta, että lähtee johonkin toiseen pulkkamäkeen. Tie on itse viitoitettu aurausmerkein ja sinne sohjoon on tungettava, oli miten oli.
Mutta sen ahdistusten väliin jäävän nautinnon (joka yleensä on suurempi ja laveampi voima myös ajallisesti) vuoksi kuitenkin jaksaa. Kuinka kauniisti sointuva lause! Kuinka oivaltava idea! Juuri minä kirjoitin tämän, minä, omalla tavallani, eikä kukaan muu voi sanoa ja laittaa sitä paperille samoin.
Voimaa siis kaikille samankaltaisten asioiden parissa painiskeleville. Se menee ohi. Se on ehkä vain tämä pimeä, lumeton vuodenaika, joka imee veren maahan niin ettei jälkeä näy...
