Hesarissa näyttää olevan juttua kirjailijan toimeentulosta.

Niinpä. Paras saamani tili kirjoista noin minimalistisessa mielessä oli 70 euroa. Se oli joku semmoinen vuosi, kun ei ollut mitään uutta ilmestynyt ja vanhoja kirjoja oli myyty alennusmyynnissä ja kirjakerhoissa.

Totesin tuossa muutama viikko sitten tutulle, että käyn päivätöissä, jotta voin säilyttää kirjallisen vapauteni. Jos pitäisi elää kirjoja kirjoittamalla, niin pitäisi tehdä tommoset viisi kirjaa vuodessa. Ainakin. Ja niistähän ei saisi kuin puolet tekijänpalkkioina sinä vuonna. Jos eivät myy niin ei saa seuraavana vuonna mitään.

Ammattilaisinä elävät kirjailijathan tekevät duunia sinne sun tänne: teatterille, radiolle, televisiolle, käyvät pitämässä luentoja, kursseja, seminaareja. Apurahasysteemi auttaa jos sattuu saamaan apurahaa. Aina ei saa.

Olen siis tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. En kirjoita elääkseni. Kirjoitan koska hotsittaa kirjoittaa, koska pääkopassa on asioita jotka haluavat tulla paperille. Kirjoittaminen on minulle tapa hahmottaa todellisuutta, jäsentää sitä, kaivaa esille asioita jotka puhuttavat ja joista haluan olla äänessä.

Myös luovuuden ja työnteon suhteen minulla on jokin kumma nitkahdus. Saan aikaiseksi hyvin kun minulla on asioita, jotka toimivat kirjoittamisen esteenä. Hyvä esimerkki on se, että viimeisenä kesäloman viikonloppuna nihkeästi kirjaantunut kässäri alkaa yhtäkkiä himottaa ja vietän sen kanssa mustasukkaisen hekumallisia hetkiä. Niiden aiempien vapaiden päivien aikana olin tyytynyt lähinnä miettimään nurmikon mahdollista kastelua.