Toisinkainen sai alkunsa siitä, että halusin kirjoittaa ihmisen ja alienin kohtaamisesta. Liisa Rantalaiho oli puhunut Piikkiössä outouttamisen tekniikasta (STk:n kurssi, jossa olin toisena opettajana ja Liisa vierailevana luennoitsijana) ja näyttänyt joitakin esimerkkejä. Aloin sitten miettiä, miten oikeastaan pitäisi kirjoittaa erilaisen olennon näkökulma, jotta se olisi mielenkiintoinen ja toisaalta uskottava näkemys asiasta. Kertojänäkökulma on siinä hyvin oleellisessa osassa.

Kolmas persoona on sikäli anteeksiantavampi tapa, koska miten nyt muuten voisi kuvata alienin aivoituksia, eihän sen sisälle ja ajatuksiin oikeasti pääse, ihmisenä. Mutta minän avulla pääsee paremmin sisälle tunteisiin ja ajatuksiin.



Vetvasin asiaa aikani. Minä vain tuntui mielenkiintoisemmalta ja haastavalta tavalta, läheisemmältä, sen avulla pääsisi tosiaan oudun olennon nahkoihin. Joten kallistuin minään. Tämä-kieli taas juontaa juurensa lapsuuden ajan leikkeihin. Kun Eijan kanssa roolipelasimme kymmenvuotiaina keskenämme, ei eloroolipelaamisen jalo taito ollut vielä hyppysissä ja roolihahmojen sanomiset piti etäännyttää: "Sit tää sanoo että sulle käy huonosti!" Vähän siis kuin olisi barbeilla leikkinyt (btw: minä leikin barbeilla vain kerran, miekka, puuauto, polkupyörä ja jousipyssy olivat mielenkiintoisempia). Halusin tehdä alienista lapsellisen oloisen, joten tämä-kieli sopi siihen hyvin: päähenkilö puhuu siis itsestään kolmannessa persoonassa, minä=tämä, sinä=tuo

.

Kirjoitin tarinan aluksi peruskielellä, vain dialogissa oli tämä-kieltä. Mutta ei se toiminut. Koko kerronta piti muuttaa tämä-kielelle (ja onkin pirullista muuttaa tyyli jälkikäteen, kun oma kielikorva muuttaa kaikkea ensimmäiseen persoonaan)



Toisinkainen on uudissana, joka alkoi muhkuroitua kirjoittamisen aikana pääkopassani. Toinen, toisinkainen... ja niin, sitten tietenkin on johdettu ensinkäinen, se joka on ensin. Koko toisinkaisten kulttuuri avautui siis oikeastaan kielen kautta, sillä tämän kielellisen etäännyttämisen taustalle täytyi saada jokin kulttuurillinen syy. Ne ovat sellaisia kuin ovat, koska niille ei ole olemassa minää samalla tavalla kuin ihmisille.



Mielenkiintoista oli myös huomata, miten kieli lähti viemään tarinaa eteenpäin. Toisinkaisen tavalle puhua täytyi löytyä selitys, ja vähitellen koko olennon ja kulttuurin tavat alkoivat jäsentyä.



Tämä kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten kirjoittaminen on usein prosessi ja asiat ajatuvat oikeaan suuntaan. Yksityiskohdat synnyttävät toisia, ja tarina rakentuu pala palalta kokonaisuudeksi.



Toisinkaisen valmistuttua oli hivenen haikea olo, sillä kyllähän tästä olisi saanut romaaninkin. Mutta novellissa on se hyvä puoli, että voi vähän paljastaa, mutta sitten kuitenkin piilottaa. Täytyy kätkeä ja vasta sitten paljastaa, koska ihmiset pitävät lahjoista...