Syksy on ja töiden jälkeen väsyttää kovin. En ole juuri koneella istunut vaan sen sijaan nököttänyt Buffyn seurassa sohvalla. Kaksi tai kolme jaksoa illassa, ruokaa siinä samalla, tunnin lenkki ulkona ja sauna on alkanut vakiintua suorastaan rutiiniksi. Pientä aivotoimintaa silti havaittavissa. Nanowrimon kunniaksi olen ideoinut käsikirjoituksia ja jotain saanut paperillekin. Ehkä se siitä taas käynnistyy, jahka yleinen kaamoslamaannus vähän helpottaa.

Sen verran sain aikatauluja mielessäni jäsennellyksi, että Usvan kummitus- ja kauhutarinaleiri järjestetään tammikuussa, joko kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna, akselilla pe-su. Toivomme pakkasia, jotta järvi on kunnon jäässä ja pääsemme viettämään tarinahetkeä läheiselle Surmasaarelle. Leirin ideana on, että jokainen osallistuja tuo mukanaan kauhutarinan, joko itse kirjoitetun tai jostakin kirjasta bongatun. Ja näitä tarinoita sitten luemme ääneen viikonlopun aikana niin nuotion räiskeessä kuin takkatulen loimussa asianmukaisia virvokkeita nauttien. Voi myös olla niin, että emäntä tekee syntistä pizzaa. Katsomme myös pari kauhuelokuvaa halukkaiden kanssa (leffoista ei ole vielä tehty valintoja, mutta Call of Cthulhu voisi olla tässä yhteydessä aika ässä). Lisätietoja aikataulun varmistuessa.

Olen lukenut keskustelupalstojen kannanottoja Jokelasta, vaikka se jos mikä ahdistaa: kamala syyllisten etsiminen yksioikoisista selityksistä ja toinen toistaan mielettömimpien pakkokeinojen  ehdottaminen.

"internet, siksipä nettiä on valvottava ja sen käyttöä rankasti rajoitettava"

 
joo, mites valvot. Kiinan malliin? Millä resursseilla? Auttaako jos yksi valtio vahtii kansalaisiaan? Entäpä kaikki se kiva, mitä netti on tuonut mukanaan kaikille meille?

 "vanhemmat, jotka eivät välitä lapsensa kasvatuksesta"

 Tuskin kukaan vanhempi haluaa lapselleen pahaa, jokainen tekee parhaansa. Lapsen on tarkoituskin kasvaa ja ajatella omilla aivoillaan: sille ei kukaan voi mitään, jos toisen aivot eivät ajattele kuten yleisen hyvän vuoksi toivoisimme.

 "vapaa kasvatus."

 Ai etteikö tiukka kuri muka aiheuttanut pahoinvointia? Ei vapaa kasvatus tarkoita sitä, ettei lasta rakastettaisi.

 "kouluihin tiukka valvonta, metallinpaljastimet, vartijat yms"

Pitääkö kaikkien kilttien ja viattomien kärsiä? Onko lapset opetettava pelkäämään ympäristöä, joka yleensä aina on turvallinen?

"se, että Suomessa saa liian helposti aseita. Kielletään siis aseiden saaminen. Jo aseiden olemassa olo houkuttaa ihmisiä käyttämään niitä pahaan"

Kiellettäisiinkö samalla ajokorttien myöntäminen ihmisille, jotka ovat joskus syöneet masennuslääkkeitä? Autoillahan ajetaan humalassa toisten yli ja tehdään itsemurhia, joissa kuolee sivullisia? Ja laitettaisiinko leikkuuveitsien ostaminen luvanvaraiseksi, perhepiirissähän mora heiluu tiuhaan, eli siis vika on liian helposti saatavilla olevissa teräaseissa.

 Ihminen keksii kyllä keinot väkivaltaan, jos on tarve purkaa oloaan väkivalloin. 

 "evoluutioteoria, sillä se kehottaa ihmistä ottamaan paikkansa evoluution huipulla ja vahvempaa tuhoamaan heikot. Ampuja selvästi oli ottanut oppinsa evoluutioteoriasta"

tätä en viitsi edes kommentoida...

... puhumattamaan televisio-ohjelmoista, peleistä, kirjoista, esikuvista ja siitä mädästä yhteiskunnasta, joka kasvattaa tällaista nuorisoa. Joo ja Tehyäkin jo jossakin syytettiin, että kyllä pitäisi valtion kieltää lakkoilu kun tällaista tapahtuu. Ja Tuusulassa on soiteltu uhkaussoittoja puhelinluettelosta löytyville Auvisille ja uhattu tulla päälle.

Kannattaa katsoa peiliin. Sieltä katsoo takaisin yksilö, jonka elämässä niin moni asia voi mennä pieleen, kaikesta siitä huolimatta, miten läheiset ja satunnaiset kohtaamamme henkilöt yrittävät meitä auttaa. Jokaisen ihmisen sisällä asuu tappaja. Suurin osa meistä kykenee surmaamaan toisen ihmisen, jos vaikkapa sota syttyy ja oma henkiinjääminen vaatii sitä. Äiditkin siinä vaiheessa, jos joku uhkaa tappaa oman lapsen. Sodan terrorissa tapetaan satunnaisia vastaantulijoita, jotka jollakin tavalla luiskahtavat vihollisen määritelmän sisälle.

Kuka tahansa meistä voi myös sairastua johonkin mielen sairauteen: maanis-depressiivisyyteen, skitsofreniaan, narsismiin, kuvitelmiin omasta yli-ihmisyydestä. Ei sitä pysty estämään, ei ennakoimaan. Sairastuminen on perintötekijöiden ja monien ympäristötekijöiden summa. 

Me olemme se yhteiskunta, joka synnyttää yksilöissä olevan pahoinvoinnin. Me voimme olla välinpitämättömiä, tai sitten tehdä asioille jotakin ja mielellään laillisin keinoin. Esimerkiksi tekemällä lähellä olevien ihmisten elämän mielekkäämmäksi.

Aina ei vain riitä, vaikka apua annettaisiin ja ihmiset yrittäisivät parhaansa. Surullista.

Itku pitkästä ilosta – iski flunssa. Niiskuttamisen ja röhimisen keskellä olen juuri ja juuri kyennyt tekemään työpäivät pulkkaan, mutta vapaa-ajan suunnitelmista täytyi luopua. Pari iltaa on mennyt nukkuessa. Nyt alkaa vähitellen elämä voittaa, ja saman tien olen hakeutunut kirjoitushommien pariin. On näes aika lukea kässärin oikovedos!

Syksyn kirjasato alkaa vähitellen avautua. Sain Jyväskylän kirjamessuilla haltuuni Tammenlehden, jossa esitellään syksyn 2007 kirjoja. Risto Isomäeltä tulee Lithium 6 –niminen romaani, joka on ”uusinta tutkimustietoa hyödyntävä ekologinen trilleri, joka nostaa valokeilaan ajankohtaisia ja tulevaisuuden kannalta oleellisia kysymyksiä.”
 
J Pekka Mäkelä viimeistelee parhaillaan Nedut –teosta, ja blogista voi seurata teoksen viimeistelyä.

WSOY:n listoilla on lasten- ja nuortenkirjapuolelta tulossa uusi esikoinen, Päivi Honkapään Viides tuuli.

WSOY:ltä ja Tammelta tulee muutakin kotimaista ja mielenkiintoista, mutta koska en löydä vielä netistä mainintaa, olen toistaiseksi vaiti. Hyrisen vain innosta!

Orivedellä joskus oli semmoinen sanaleikki, missä pohdimme kirjojen nimissä esiintyviä numeroita. Sadan vuoden yksinäisyys, Yksi lensi yli käenpesän, Kreivi nolla, nyt jotakin mainitakseni. Kotimainen fantasia/sf/spefi kunnostautuu numeroissa: Viisi todistajaa/Viides tuuli, Litium 6, Seitsemäs temppelinherra, Lumikko ja yhdeksän muuta, 391... Ollaanko tässä nyt perin matemaattisia?

Olin 16.3 Tampereella yhtenä Kirjakorin esiintyjistä. Kirjakori on Suomen Nuorisokirjallisuuden instituutin järjestämä seminaari ammattilaisille (esim. kirjastoalan ihmisille)

Tehtävänäni oli kertoa vuoden 2006 kirjasadosta, siis fantastisesta sellaisesta.

Jotakin erityistä huomasin valmistautuessani, semmoista, mitä en ollut luetteloita katsoessani ja kirjoja lukiessani tajunnut. Ensinnäkin, nuorten fantasiakirjoja löytyi instituutin hyllyistä noin satakunta. Niistä noin 90 oli käännöskirjoja, noin 10 kotimaista tuotantoa, yksi ruotsinkielinen.

Hetkinen!

Minusta suhdeluvussa on jotakin todella pahasti pielessä. Siis kotimaisia ei ole kuitenkaan sen enempää, vaikka koko ajan on ollut sellainen fiilis, että fantasian määrä on toki koko kasvanut. Ilmeisesti vuoden 2006 puolella se kotimaisten osuus on kasvanut erityisesti aikuisten puolella, tai edellisvuosi on ollut antoisampi.

Jos lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan tällä hetkellä Suomessa noin 1200 teosta ja risat, niin fantasian osuuden ei määrällisesti varmaankaan tarvitse enää yhtään nostaa sadasta ylöspäin - tarpeita ja kohderyhmiä on muitakin. Mutta soisin, että noiden ulkomaisten kaikenmaailman sarjojen tilalle tulisi kotimaisia kirjoja, mielellään ihan yksittäisiäkin teoksia, eikä sarjoja (joiden kokonaisina hankkiminen kirjastoon voi olla hankalaa, ja jotka joskus venyvät tarpeettoman pitkiksi).

Meuhkaan nyt siis edelleen siitä, että mielestäni maassamme ei riittämiin arvosteta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, eikä eritoten fantasiakirjallisuutta. Siis sitä kotimaista fantasiakirjallisuutta. Mutta kuka ei arvosta? Kustantamo (=kustannustoimittajat, päätöksentekijät), lukijat, ostajakunta? Vai kirjailijat, joilla olisi potentiaalia lisätä laadukkaan fantasiakirjallisuuden määrää, mutta he eivät ole tarttuneet toimeen?

Ehkä kuitenkin osoittelen sormella nyt kustantamoiden suuntaan. Ulkomaisen hötön sijaan kelpuuttaisin kustannettavaksi enemmän kotimaista spekulatiivista kirjallisuutta. Puutetta ei ole laadukkaista kässäreistä, niitä on kyllä liikkeellä (olen nähnyt). Mutta ilmeisesti kotimainen tuotanto ei liiku samoin kuin ulkomainen. Ainakin paikallinen kirjastotäti totesi, että Flavia Bujor kyllä liikkuu, mutta Tomi Kontio ei...

Toinen teema, josta huomasin puhuvani tilaisuudessa, oli nuortenkirjojen sisältämä väkivalta. Useampi henkilö mietiskeli ennen esitykseni alkua, että he ovat yhden sun toisen kirjan kohdalla ihmetelleet, kuuluuko teos nuortenfantasiaksi vai pitäisikö se suoraan siirtää aikuisten hyllyyn. Yksi tämmöinen oli S.E. Hintonin Vampyyrin palvelija. Teos on kuulemma kirjailijan mielestä tarkoitettu aikuisille, kustantajan on kuitenkin luokitellut sen kategoriaan N82.2. Teosta lukiessa se on osin aikuismainen (mm. hyvin suorasukainen alistamisen ja sadomasokistisen seksuaalisuuden kuvaus), mutta toisaalta rakenne ja käsittelyn taso on kuitenkin hyvin nuortenkirjaomainen.

 Ei näistä aina tiedä. Joskus ei kirjoittaja itsekään tiedä, miten kirja pitäisi luokitella, luokittelu kun on... toisinaan sitä haluaa vain kirjoittaa, ilman genren, kohderyhmän tai ennakko-odotusten painolastia.

Tilaisuus oli ilmeisen antoisa (itselleni, esiintyjänä), kun jaksan meuhkata siitä vielä näin jälkikäteenkin.

Ja sitten ilmestyi Särö 3-4/2006. Uuden Itämaan Kirjallisuus- ja kulttuurilehti, jonka teemana on kauhu ja käännösrunous. Särö on... kaunis.  Kaksoisnumeron taiteilijana on Timo Sälekivi, joka maalaa surrealistisia lintupäisiä hahmoja lintukeisarin melankolisessa hovissa. Ja mitä muuta kaikkea numerossa onkaan! Tiina Raevaaran haastattelu ja Novassa kolmanneksi sijoittunut novelli Perintö. Jaana Kaparin suomentama Edgar Allan Poen novelli Varjo. Peter von Baghin artikkeli Kauhu elämämme alatekstinä. Särön kauhuromanttisen raapalekisan tulokset, kisan jonka voittajaksi selviytyi Novasta ja Usvasta tuttu Heikki Nevala. Eijan ja minun kolumni yhteiskirjoittamisesta. Ja Kirjoita kosmoksen arvostelu, joka yhdessä Portissa ilmestyneen arvostelun vuoksi lienee aiheuttanut sen, että kirjoittamisopasta on tällä viikolla tilattu jo seitsemän kappaletta.

Olen mukana Särössä Mikkelin aluevastaavana, tarkoittaa siis käytännössä sitä, että katselen täällä Etelä-Savossa potentiaalisia kirjoittajia ja suosittelen lehteä eri puolella liikkuessani. Minusta oli hienoa, että lehden tekijät halusivat laajentaa toimintaansa Porvoo – Uusimaa –akselilta kauemmas maakuntiin, ja sisällyttää uuteen Itämaahan mm., Mikkelin ja Jyväskylän. Helsinginkin, jos joku helsinkiläinen tuntee voivansa identifioitua uuteen Itämaahan.

Kannattaa käydä katsomassa Särön sivuja ja viimeisimmän numeron sisältöjä osoitteessa:
http://www.sarolehti.net/

Usva 4/2006 tarkastelee unelmia ja heijastumia tuonpuoleisesta, ihmisten saavuttamattomia unelmia ja sydänalassa kaihertavaa kaihoa. Numeron kirjoittajina ovat Juhani Havukainen, Nuoska Norrman, Helena Numminen. Tiina Raevaara, Saara Henriksson ja Kirsi Sinisammal. Numeron puhuttelevasta valokuvakuvituksesta vastaa Iida Ojanperä.

Lehden voi ladata ilmaiseksi täältä http://www.usvazine.net
Tiedoston koko on 2,4 Mt.

Juhani Havukaisen Yksi säde aurinkoa kertoo kaupunkiyhteisöstä ja sen ihmisistä, joilla on unelma paremmasta tulevaisuudesta. Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu muukalainen, joka osaa tehdä taikoja.Kaikilla asukkailla näyttää olevan tulijasta vahva mielipide: se on oikeaa taikuutta tai sitten silkkaa humpuukia, jopa pahantahtoista ihmisten huijausta. Novelli sijoittui seitsemänneksi Nova 2006 –kirjoituskilpailussa. 

Nuoska Norrmanin Ukkoslinnun todellisuudessa tiede ja uskonto elävät kummallisessa sovussa keskenään. Itsekeskeinen kertojaminä on tutkija, joka tavoittelee menestystä ja hyväksyntää keinoja kaihtamatta. Tutkimuslaitksene eksyvä enkeli sotkee hänen pelijärjestyksensä täydellisesti. Voiko tutkijan kovettuneen kuoren alla olla pääsyä vielä jollakin henkisellä, jollakin elämää suuremmalla?

Helena Numminen pureutuu ennakkoluuloisiin ajatusmalleihin novellissaan Allahin enkeliksi. Ihmisillä on kova tarve luokitella toisensa meihin ja heihin, mutta maailma ei pysy muuttumattomana. Novelli luotaa unimaailman avulla globaalisia uhkakuvia ja yksilön sopeutumista muuttuvaan maailmaan. Tiina Raevaaran Mäkinen väki kertoo pakkomielteisesti miehestä, joka virittää omakotitalonsa ympäristön täyteen ansoja. Ympäristössä liikkuu niitä, ja niillä on pahat mielessä. Murskautuneet unelmat eivät jätä rauhaan.  Saara Henrikssonin surumielisessä tarinassa Vuoren lapset  ihmiset eivät kohtaa toisiaan, tai kohtaavat vai liian lyhyen aikaa. Täyttymärön rakkaus kaihertaa mieltä ja ajaa voimallisiin tekoihin. Melankoliset ja alakuloa rinnan alle pukkaavat novellit täydentyvät Iida Ojanperän puhuttelevien valokuvateosten avulla. Numerossa on myös Kirsi Sinisammalen arvoitusrunoja, uutispalsta ja lehtikatsaus.

Maaliskuussa ilmestyvän Usva 1/2007:n teemana on valta ja väkivalta. Novellikilpailuun tuli 137 osallistujaa, ja voittajat julkistetaan ja julkaistaan numerossa 2/2007 kevään aikana.

 Anne Leinonen

usvazine@gmail.com
http://www.usvazine.net,
040 7430679

Vapaapäivä töistä on tarpeen silloin tällöin, jotta voi hoitaa asioita. Nyt olen järjestellyt virallisia juttuja. En ole enää tänä vuonna Suomen Tieteiskirjoittajien puheenjohtaja (Saara Henriksson on uusi), mutta viime vuoden tileihin toki vielä olen osallinen. Tein tänään selvitystä Kirjoita kosmoksen myynnistä ja maksujen tiliöinnistä.

Toinen tärkeä asia oli Finncon ry:n paperisodan jatkaminen. Kuten moni on kuullutkin, Finnconia järjestävät järjestöt päättivät vuonna 2001 perustaa yhdistyksen, kattojärjestön, jonka alla Finncon-hakemuksia ja rahaliikennettä voisi pyörittää niin, että tapahtuman rahaliikenne olisi selkeästi erillään yhdistysten perustoiminnasta. Tuhansien eurojen kustannukset kun aiheuttavat yhdistyksille sen, että tililiikenne moninkertaistuu tietyksi vuodeksi, ja sitten taas palataan normaaliin elämään.

Yhdistyksen oma tili myös mahdollistaa sen, että jos rahaa joskus jää yli, se voidaan siirtää kätevästi seuraavalle conille.

Yhdistyksen perustaminen on vain hyvinkin monitahoinen ja pikkutarkka juttu. Kun perustajina ovat yhdistykset eivätkä yksityishenkilöt, täytyy perustamisasiakirjojen allekirjoittajien olla yhdistyksen virallisia nimenkirjoittajia. Vuonna 2001 kirjoitettuihin sääntöihin on vuosien aikana tullut jo yhdistyslain puitteissakin muutoksia, eli säännöissä on ehostamista. Ja koska kyseessä on kaksikielinen yhdistys, on perustamisasiakirjat oltava sekä suomeksi että ruotsiksi. Asioita, joita kaikkia ei ymmärrettävästi kukaan etukäteen osaa ottaa huomioon, ellei perustele yhdistyksiä päivätöinään.

Maistraatti ei myös hyväksy yhdistyksen nimeä, koska se ei kuulemma vastaa yhdistyksen tarkoitusta (maalaisjärjen mukaan minusta vastaa, mutta ehkä jokin säännöissä oleva sanamuoto hankaloittaa asiaa...)

Tässä vain muutamia juttuja, mitkä yhdistyksen perustamisessa ovat vaiheessa... Mutta ehkäpä tämä tästä vielä kääntyy selätysvoitoksi byrokratiasta. Maistraatti on tarkka, ja ymmärrättävistä syistä – näin varmistetaan että jokaisella yhdistyksellä on ihan oikeat henkilöt vastaamassa yhdistyksen toiminnasta, ja että kaikki hoidetaan lakien mukaisesti. Pykälien viidakossa on vain hieman hankala luovia! Kyllä näistä pää tulee kipiäksi....

Lehden kannessa on kuva ystävällisesti virnuilevasta menninkäisestä. Artikkeli vahvisti minua pitkään epäilyttäneen asian: Sari Peltoniemi on menninkäinen. Ja miksikö olen vahvasti sitä mieltä? Kas kun täällä lehdessä on useita upeita kuvia Sarista, ja kaikissa niissä Sarilla on keijukorvat.Semmoiset isot, samankaltaiset kuin Spockilla. Kuvatekstissä sanotaan, että ”Sari Peltoniemestä tulee mieleen menninkäinen tai keiju, vaikka korviin ei olisikaan liimattu muovisia keijunkorvia.”

Tämähän on nerokas tapa naamioida se totuus, että ne korvat ovatkin aidot! Lukijaa ystävällisesti vedätetään arvelemaan, että eihän ne voi olla totta, ne on vain maskeerausta. Salaliitto onkin parhaiten piilotettu silloin kun se on silmien edessä sellaisenaan, ja annetaan olettaa, että kyseessä on vain vitsi. Mutta hienoahan tämä on, nyt meidän menninkäisemme voi liikkua kaikessa rauhassa korvineen päivineen keskuudessamme, emmekä enää arvuuttele tai aristele korvien alkuperää. Mutta älkää menkö nykimään niitä korvia! Saattaa tulla korville, tai vähintään säikähdys, sillä ne eivät irtoa.

Artikkeli on oikein lämminhenkinen, ja sen aloittava kuva, jossa Sari ja Nella kuukistelevät suolla? pellolla? ja lukevat kirjaa on oikein tunnelmallinen. Sarilta ilmestyy nyt keväällä lastenromaani Kerppu ja tyttö. Kirja kertoo koirasta, joka mankuu vanhemmiltaan itselleen tytön. Kuulostaa mukavasti nyrjähtäneeltä maailmankaikkeudelta. Artikkelissa todetaankin, että Sari yhdistää teksteissään ”tiskirättiproosaa ja fantasiaa”.

Odotan kirjaa innolla!

Olisi mukavaa mennä ensi viikolla Tampereelle tapaamaan toisia kirjoittajia, pistää pystyy pyhiinvaellusmatka ja Usvan puolivirallinen miitinki olutravintola Usvassa. (paitsi että se on vissiin kiinni juuri sinä päivänä)...

Mutta Tampereelta ei pääse pois! Jos sinne menee illaksi, niin sinne sitten jäät.

Ei sen puoleen, Tampere on mukava kaupunki, mutta nyt on nuristava siitä, miten yhteydet heikkenevät.

Ennen homma toimi niin, että jos notkui päivän kaupungilla niin rip rap  -vauhtia klo 23.30 junaan ja sitten kohti kotia. Ehti nukkua ja selkeyttää päätään. Mikkelissä oli klo 3.50 aamulla, mutta siitä pystyi aina järkkäämään kyydin kotiin. Mutta nyt ei ole mitään järjellistä keinoa päästä Tampereelta pois.

Tähän ongelmaan olen törmännyt työkuvioissakin (jälleen käyn myös työn merkeissä Tampereella). Kun palaverit sijoittuvat iltapäivälle, on illan viimeiseen junaan kiire, se kun lähtee klo 18 kohti Savoa. Kyllä, Jyväskylään pääsee klo 22, Pieksämäelle pääsee klo 20, mutta sen jälkeen saakin sitten sata kilometriä vaikka kävellä kotia kohti. Pieksämäeltäkään ei pääse minnekään!

Hotelliyöpyminen Tampereella taas on sikäli mälsää, että se ensinnäkin maksaa, ja toisekseen se taas aiheuttaisi sen, että se sama matka, jonka voisi hoitaa yöllä, on sitten seuraavana aamuna edessä. Plääh.

Vaihtoehtoja ei siis ole hirveästi. Joko on Tampereella yötä ja kehittää itselleen kahden päivän "luksusloman", yhdistäen tuttujen tapaamiseen, tai sitten hommaa kyydin Jyväskylästä kotiin. Tai ei mene Tampereelle ollenkaan. Mutta oikeastaan ei olisi hyvä olla kahta päivää reissussa, haluaisin säästää ne vapaapäivät jouluun.

Voi VR, mitä menit tekemään! (ja bussithan ovat pelittäneet pitkään yhtä huonosti. Mutta bussiliikenne akselilla Mikkeli-Helsinki toimii kuin unelma).

Mielenkiintoista tässä on se, että matkustajamäärät ovat yöaikaan joko laskeneet tai sitten junien liikuttelu on tullut liian kalliiksi. Moni tuttu, joka on käynyt pohjoisen reitin kautta Mikkelistä Turussa, kiroilee myös näitä muutoksia. Kirjamessuille yms, kyldyyririentoihin meneminen on tehty entistä hankalammaksi. Ihan kuin haluttaisiin, että kaikki vain menisivät Helsinkiin, ja muuta Suomea ei ole olemassakaan...

Minä nautin. Nautin siitä että olen vahvasti kirjoittajan käsivarsilla eikä minun tarvitse pelätä, mokaako teksti itsensä tai tuleeko vastaan käänteitä, jotka raivostuttavat tai saavat myötähäpeämään. Hyvän kirjan lukeminen on kuin luottamuksellinen keskustelu, luulen pääseväni Jääskeläisen pään sisäpuolelle vaikka oikeasti tietenkään en sinne pääse. Mutta illuusiossa on mukava elellä, ja nauttia näistä maagisista tuulista, joita kirjan sivuilla tulee vastaan.

Koukku on jo ensimmäisessä kappaleessa ja aktivoituu neljännellä sivulla. Outo astuu realismin keskelle.

Teksti saa minut kehräämään, sillä saan keskittyä nauttimaan pienistä yksityiskohdista: Oikeastaan hän ei edes pitänyt nykyistä turvonnutta muotoa omanaan. Siksi oli luonnollista, ettei hän halunnut tulla nähdyksi sen seurassa. Tai sitten tämä: ..elämänsä aikana hän lukisi ja korjaisi vielä noin 74 148 kirjoitelmaa. Sitten hänet lähetettäisiin eläkkeelle pää vieraista lauseista lommoisena.

Tämmöiset lauseet saavat minut kehräämään: lukunautinto on tätä, itsekseen kihertelyä kirjan kanssa. Kirjoittava ihminen ei voine irrottaa lukijaa ja kirjoittajaa toisistaan, mutta ainakin tällaisten teosten äärellä on rikkaus olla itsekin kirjoittava ihminen.

Lumikko saa minut ajattelemaan kirjoittamista ja himoitsemaan sitä pöytälaatikossa uinuvaa käsikirjoitusta, joka vielä hakee muotoaan. Mutta pois se mielestä, nyt on palattava tähän elämykseen, sillä Peli on vasta alkanut...

Olin tänään luennoimassa Mikkelin ammattikorkeakoulun tuottajaopiskelijoille spekulatiivisesta fiktiosta. Ihan perusteita, mitä sen on ja mitä scifi ja fantasia ovat sisälleen syöneet. Luento liittyi ensi viikonloppuna pidettävään seminaariin, jossa esiintyy huikea kaarti vierailijoita: Irma Hirsjärvi, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Star Wreck –tiimiläisiä, plus monta muuta esiintyjää. Paukkulan sempoissa on aina hyvä, kannustava ja keskusteleva fiilis, odotan innolla kaikkia ihmisiä ja ideoita, joita siellä sinkoilee.

Päivällä ensimmäisen oppitunnin jälkeen pidimme vartin tauon ja katsoin kassissa äänettömänä jököttänyttä puhelintani. Sinne oli tullut puhelu. Ainahan sinne soitetaan, tuumin, ja kuuntelin vastaajaan jätetyn viestin arvellen että työasioita jälleen. Eipä ollutkaan. Vastaajassa kustannuspäällikkö onnitteli innoissaan Hesarin arvostelusta ja minä singahdin hamstraamaan lehteä.

Siellähän se oli. Vesa Sisätön kirjoittama arvostelu. Vesa oli tykännyt ja analysoinut novelleja kolmen palstan verran. Oli mukava lukea arvostelu, jonka kirjoittaja tuntee genren ja tietää, mihin verrata. Ja lisäksi arvostelu itsessään oli kiittävä.

Tämän session jälkeen tekstiviestejä ja puheluita oli tullut satsi lisää, tutuilta ihmisiltä, joista en ole pitkään aikaan kuullut mitään. Se lämmitti kovasti. Kustannustoimittajankin kanssa puhuimme puhelimessa tovin, vanhasta ja uusista teksteistä. Kun joskus on ollut Aamulehdessä tai Länsi-Savossa arvostelu, kiittäväkin, niin ei ole ollut näin nopeaa ja innostunutta vastaanottoa. Hesarin arvostelua odotetaan, pelätään ja se huomataan.

Arvostelun lopussa Sisättö kirjoittaa näin: Leinosen teos on virkistävä kuin joukko uintiretkiä C.S: Lewisin Narnia-kirjoista tutuissa maailmojen välisissä lammissa.

Niin kauniisti sanottu, että lämmittää vielä joulukuussakin!

Olen kotiutunut Turun kirjamessujen huiskeesta. Turku ei koskaan petä. Tämä oli nyt seitsemäs kerta peräjälkeen, kun olin messuilla, ja voi sanoa, että tämä tykkäsi joka hetkestä. Vanhaan tuttuun tapaan olin töissä, tällä kertaa Nuorisokirjailijoiden standilla, Mikkelin kirjoittajien kahden tunnin päivystyskeikalla, mukana parissa paneelikeskustelussa/seminaarissa sekä haastateltavana itsekin. Pyöritystä, mutta siihen on messuilla totuttava. Minulla on myös kohtuullisen nopsat jalat. Kirjaostokset jäivät vähälle, mutta lompakon kannalta se on toisaalta ihan hyväkin asia, erityisesti kun lukujononi on tässä syksyn aikana karttunut monella laatukirjalla. Kollegoja ja ystäviä tuli vastaan semmoisella syötöllä, ettei monen kanssa voinut muuta kuin morjenstaa.

Viikonloppuun liittyi myös paljon mukavaa oheistoimintaa, kuten polkupyörällä hoipertelua Aurajoen rannalla, opiskelijabileissä käynti, Wanhojen tuttujen kuten Sarin ja Ullan ja Hilkan tapaaminen. Ehdin käydä Dynamossa, CCC:ssä, Apteekissa ja Koulussa, joten baaripuolikin tuli kohtuullisesti tsekattua.

Perinteiseen tapaan lauantaina oli myös Tieteiskirjoittajien hallituksen kokous, jossa ehdimme lyhyessä ajassa käydä monta asiaa läpi, keskustella mm. ensi vuoden Novasta, yhdistyksen toiminnasta ja antologioista. Yhdistyksen hallituksen ensi vuoden henkilönakkejakin sivusimme, mutta se keskustelu jäi kesken, kun kiirehdimme Teron järjestämään illallistapaamiseen, mikä-mafia-se-nyt-oikeaoppisesti-sitten-onkaan. Koulun ruoka on hemmetin hyvää ja olutkin maistui.

Kotimatka oli tylsän pitkä, koska luettavaa minulla ei ollut mukana (en lue ennen kuin kässäri on lähtenyt maailmalle), ei nukuttanutkaan. Helsingissä sentään ukkonen sotki junaliikennettä ja juna seisoi hetken Espoon lähellä liikennevalojen jäätyä näyttämään punaista.

Kotona odotti [asioita, joista sanoin etten blogissa kirjoita, koska en halua mennä garderoobi-osastolle blogimerkinnöissä] yksi ilahduttava kiitos kirjasta -kommentti sekä tieto siitä,  että haastatteluni oli julkaistu Kirkko- ja kaupunki -lehdessä. Tai oikeastaan kuulin haastattelusta jo keskiviikkona, mutta silloin en päässyt nettiin bongaamaan itse juttua.

Olen ottanut kaukoviisaasti alkuviikon töistä lomaa, joten ehdin purkaa sähköpostisuman, hoitaa yhdistysasioita ja palata käsikirjoituksen maailmaan. Siis kirjallisten töiden pariin!

Laineella on oma vuodatus! Eikä se ole saatana edes kertonut mulle. Nyt paikkaan tämän puutteen tiedoissani ja ilmoitan asiasta täällä. S-tana! Kaverit eivät kerro mulle mitään, kun ne julkaisee jotakin...

Viikonloppuni on ohjelmoitu tehokkaasti:

Nuorisokirjailijoiden standi klo 14

Haastattelen Kirsi Ellilää

Pe Fiore lava klo 15 - 15.20

Olen kertomassa Valkeista langoista ja teksteistä, joita kirjoitin nuorena.

La Seminaaritila klo 12.30 – 14 kokoustila 4

Blogien pauloissa – päiväkirjojen kertomaa (Suomen Nuorisokirjailijoiden järjestämä juttu)

Lisäkseni lavalla Kirsti Ellilä, Terhi Rannela ja Tuija Lehtinen, ja varmaankin mukavan puhelias yleisö

Aion puhua mm. blogien turmiollisesta vaikutuksesta kirjailijan työrauhalle. Ei se blogien kirjoittaminen, mutta kaikkien niiden mielenkiintoisten lukeminen... Päiväkirjoista minulla ei ole paljoakaan sanottavaa, koska en kirjoita niitä.

Su Nuorisokirjailijoiden standi klo 12 ja 12.30

Haastattelen Anu Holopaista ja Tuulia Ahoa

Su lastenlava 13 – 14

Fantasian maailmoja

Mukana keskustelussa lisäkseni Anu Holopainen, Katariina Leino ja Tuulia Aho. Anun uusi kirja Molemmin jaloin on scifiromaani, jossa lisääntyminen on vain etuoikeutettujen, seulottujen henkilöiden tehtävä. Mielenkiintoinen!

Perjantaina ja lauantaina on sf-immeisillä tapaamisia, joista varmaan kuulen viimeistään Turussa. Jossakin välissä oli tarkoitukseni myös käydä TSFS:n standilla jakamassa nimmareita. Toivon mukaan johonkin väliin onnistuu sekin.

Sunnuntaina olisi Vampyyrisymposiumi, mutta siihen en taida valitettavasti ennättää: kotiin joutuu lähtemään aika ajoissa.