Syksy on ja töiden jälkeen väsyttää kovin. En ole juuri koneella istunut vaan sen sijaan nököttänyt Buffyn seurassa sohvalla. Kaksi tai kolme jaksoa illassa, ruokaa siinä samalla, tunnin lenkki ulkona ja sauna on alkanut vakiintua suorastaan rutiiniksi. Pientä aivotoimintaa silti havaittavissa. Nanowrimon kunniaksi olen ideoinut käsikirjoituksia ja jotain saanut paperillekin. Ehkä se siitä taas käynnistyy, jahka yleinen kaamoslamaannus vähän helpottaa.

Sen verran sain aikatauluja mielessäni jäsennellyksi, että Usvan kummitus- ja kauhutarinaleiri järjestetään tammikuussa, joko kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna, akselilla pe-su. Toivomme pakkasia, jotta järvi on kunnon jäässä ja pääsemme viettämään tarinahetkeä läheiselle Surmasaarelle. Leirin ideana on, että jokainen osallistuja tuo mukanaan kauhutarinan, joko itse kirjoitetun tai jostakin kirjasta bongatun. Ja näitä tarinoita sitten luemme ääneen viikonlopun aikana niin nuotion räiskeessä kuin takkatulen loimussa asianmukaisia virvokkeita nauttien. Voi myös olla niin, että emäntä tekee syntistä pizzaa. Katsomme myös pari kauhuelokuvaa halukkaiden kanssa (leffoista ei ole vielä tehty valintoja, mutta Call of Cthulhu voisi olla tässä yhteydessä aika ässä). Lisätietoja aikataulun varmistuessa.

Olen lukenut keskustelupalstojen kannanottoja Jokelasta, vaikka se jos mikä ahdistaa: kamala syyllisten etsiminen yksioikoisista selityksistä ja toinen toistaan mielettömimpien pakkokeinojen  ehdottaminen.

"internet, siksipä nettiä on valvottava ja sen käyttöä rankasti rajoitettava"

 
joo, mites valvot. Kiinan malliin? Millä resursseilla? Auttaako jos yksi valtio vahtii kansalaisiaan? Entäpä kaikki se kiva, mitä netti on tuonut mukanaan kaikille meille?

 "vanhemmat, jotka eivät välitä lapsensa kasvatuksesta"

 Tuskin kukaan vanhempi haluaa lapselleen pahaa, jokainen tekee parhaansa. Lapsen on tarkoituskin kasvaa ja ajatella omilla aivoillaan: sille ei kukaan voi mitään, jos toisen aivot eivät ajattele kuten yleisen hyvän vuoksi toivoisimme.

 "vapaa kasvatus."

 Ai etteikö tiukka kuri muka aiheuttanut pahoinvointia? Ei vapaa kasvatus tarkoita sitä, ettei lasta rakastettaisi.

 "kouluihin tiukka valvonta, metallinpaljastimet, vartijat yms"

Pitääkö kaikkien kilttien ja viattomien kärsiä? Onko lapset opetettava pelkäämään ympäristöä, joka yleensä aina on turvallinen?

"se, että Suomessa saa liian helposti aseita. Kielletään siis aseiden saaminen. Jo aseiden olemassa olo houkuttaa ihmisiä käyttämään niitä pahaan"

Kiellettäisiinkö samalla ajokorttien myöntäminen ihmisille, jotka ovat joskus syöneet masennuslääkkeitä? Autoillahan ajetaan humalassa toisten yli ja tehdään itsemurhia, joissa kuolee sivullisia? Ja laitettaisiinko leikkuuveitsien ostaminen luvanvaraiseksi, perhepiirissähän mora heiluu tiuhaan, eli siis vika on liian helposti saatavilla olevissa teräaseissa.

 Ihminen keksii kyllä keinot väkivaltaan, jos on tarve purkaa oloaan väkivalloin. 

 "evoluutioteoria, sillä se kehottaa ihmistä ottamaan paikkansa evoluution huipulla ja vahvempaa tuhoamaan heikot. Ampuja selvästi oli ottanut oppinsa evoluutioteoriasta"

tätä en viitsi edes kommentoida...

... puhumattamaan televisio-ohjelmoista, peleistä, kirjoista, esikuvista ja siitä mädästä yhteiskunnasta, joka kasvattaa tällaista nuorisoa. Joo ja Tehyäkin jo jossakin syytettiin, että kyllä pitäisi valtion kieltää lakkoilu kun tällaista tapahtuu. Ja Tuusulassa on soiteltu uhkaussoittoja puhelinluettelosta löytyville Auvisille ja uhattu tulla päälle.

Kannattaa katsoa peiliin. Sieltä katsoo takaisin yksilö, jonka elämässä niin moni asia voi mennä pieleen, kaikesta siitä huolimatta, miten läheiset ja satunnaiset kohtaamamme henkilöt yrittävät meitä auttaa. Jokaisen ihmisen sisällä asuu tappaja. Suurin osa meistä kykenee surmaamaan toisen ihmisen, jos vaikkapa sota syttyy ja oma henkiinjääminen vaatii sitä. Äiditkin siinä vaiheessa, jos joku uhkaa tappaa oman lapsen. Sodan terrorissa tapetaan satunnaisia vastaantulijoita, jotka jollakin tavalla luiskahtavat vihollisen määritelmän sisälle.

Kuka tahansa meistä voi myös sairastua johonkin mielen sairauteen: maanis-depressiivisyyteen, skitsofreniaan, narsismiin, kuvitelmiin omasta yli-ihmisyydestä. Ei sitä pysty estämään, ei ennakoimaan. Sairastuminen on perintötekijöiden ja monien ympäristötekijöiden summa. 

Me olemme se yhteiskunta, joka synnyttää yksilöissä olevan pahoinvoinnin. Me voimme olla välinpitämättömiä, tai sitten tehdä asioille jotakin ja mielellään laillisin keinoin. Esimerkiksi tekemällä lähellä olevien ihmisten elämän mielekkäämmäksi.

Aina ei vain riitä, vaikka apua annettaisiin ja ihmiset yrittäisivät parhaansa. Surullista.

Itku pitkästä ilosta – iski flunssa. Niiskuttamisen ja röhimisen keskellä olen juuri ja juuri kyennyt tekemään työpäivät pulkkaan, mutta vapaa-ajan suunnitelmista täytyi luopua. Pari iltaa on mennyt nukkuessa. Nyt alkaa vähitellen elämä voittaa, ja saman tien olen hakeutunut kirjoitushommien pariin. On näes aika lukea kässärin oikovedos!

Syksyn kirjasato alkaa vähitellen avautua. Sain Jyväskylän kirjamessuilla haltuuni Tammenlehden, jossa esitellään syksyn 2007 kirjoja. Risto Isomäeltä tulee Lithium 6 –niminen romaani, joka on ”uusinta tutkimustietoa hyödyntävä ekologinen trilleri, joka nostaa valokeilaan ajankohtaisia ja tulevaisuuden kannalta oleellisia kysymyksiä.”
 
J Pekka Mäkelä viimeistelee parhaillaan Nedut –teosta, ja blogista voi seurata teoksen viimeistelyä.

WSOY:n listoilla on lasten- ja nuortenkirjapuolelta tulossa uusi esikoinen, Päivi Honkapään Viides tuuli.

WSOY:ltä ja Tammelta tulee muutakin kotimaista ja mielenkiintoista, mutta koska en löydä vielä netistä mainintaa, olen toistaiseksi vaiti. Hyrisen vain innosta!

Orivedellä joskus oli semmoinen sanaleikki, missä pohdimme kirjojen nimissä esiintyviä numeroita. Sadan vuoden yksinäisyys, Yksi lensi yli käenpesän, Kreivi nolla, nyt jotakin mainitakseni. Kotimainen fantasia/sf/spefi kunnostautuu numeroissa: Viisi todistajaa/Viides tuuli, Litium 6, Seitsemäs temppelinherra, Lumikko ja yhdeksän muuta, 391... Ollaanko tässä nyt perin matemaattisia?

Olin 16.3 Tampereella yhtenä Kirjakorin esiintyjistä. Kirjakori on Suomen Nuorisokirjallisuuden instituutin järjestämä seminaari ammattilaisille (esim. kirjastoalan ihmisille)

Tehtävänäni oli kertoa vuoden 2006 kirjasadosta, siis fantastisesta sellaisesta.

Jotakin erityistä huomasin valmistautuessani, semmoista, mitä en ollut luetteloita katsoessani ja kirjoja lukiessani tajunnut. Ensinnäkin, nuorten fantasiakirjoja löytyi instituutin hyllyistä noin satakunta. Niistä noin 90 oli käännöskirjoja, noin 10 kotimaista tuotantoa, yksi ruotsinkielinen.

Hetkinen!

Minusta suhdeluvussa on jotakin todella pahasti pielessä. Siis kotimaisia ei ole kuitenkaan sen enempää, vaikka koko ajan on ollut sellainen fiilis, että fantasian määrä on toki koko kasvanut. Ilmeisesti vuoden 2006 puolella se kotimaisten osuus on kasvanut erityisesti aikuisten puolella, tai edellisvuosi on ollut antoisampi.

Jos lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan tällä hetkellä Suomessa noin 1200 teosta ja risat, niin fantasian osuuden ei määrällisesti varmaankaan tarvitse enää yhtään nostaa sadasta ylöspäin - tarpeita ja kohderyhmiä on muitakin. Mutta soisin, että noiden ulkomaisten kaikenmaailman sarjojen tilalle tulisi kotimaisia kirjoja, mielellään ihan yksittäisiäkin teoksia, eikä sarjoja (joiden kokonaisina hankkiminen kirjastoon voi olla hankalaa, ja jotka joskus venyvät tarpeettoman pitkiksi).

Meuhkaan nyt siis edelleen siitä, että mielestäni maassamme ei riittämiin arvosteta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, eikä eritoten fantasiakirjallisuutta. Siis sitä kotimaista fantasiakirjallisuutta. Mutta kuka ei arvosta? Kustantamo (=kustannustoimittajat, päätöksentekijät), lukijat, ostajakunta? Vai kirjailijat, joilla olisi potentiaalia lisätä laadukkaan fantasiakirjallisuuden määrää, mutta he eivät ole tarttuneet toimeen?

Ehkä kuitenkin osoittelen sormella nyt kustantamoiden suuntaan. Ulkomaisen hötön sijaan kelpuuttaisin kustannettavaksi enemmän kotimaista spekulatiivista kirjallisuutta. Puutetta ei ole laadukkaista kässäreistä, niitä on kyllä liikkeellä (olen nähnyt). Mutta ilmeisesti kotimainen tuotanto ei liiku samoin kuin ulkomainen. Ainakin paikallinen kirjastotäti totesi, että Flavia Bujor kyllä liikkuu, mutta Tomi Kontio ei...

Toinen teema, josta huomasin puhuvani tilaisuudessa, oli nuortenkirjojen sisältämä väkivalta. Useampi henkilö mietiskeli ennen esitykseni alkua, että he ovat yhden sun toisen kirjan kohdalla ihmetelleet, kuuluuko teos nuortenfantasiaksi vai pitäisikö se suoraan siirtää aikuisten hyllyyn. Yksi tämmöinen oli S.E. Hintonin Vampyyrin palvelija. Teos on kuulemma kirjailijan mielestä tarkoitettu aikuisille, kustantajan on kuitenkin luokitellut sen kategoriaan N82.2. Teosta lukiessa se on osin aikuismainen (mm. hyvin suorasukainen alistamisen ja sadomasokistisen seksuaalisuuden kuvaus), mutta toisaalta rakenne ja käsittelyn taso on kuitenkin hyvin nuortenkirjaomainen.

 Ei näistä aina tiedä. Joskus ei kirjoittaja itsekään tiedä, miten kirja pitäisi luokitella, luokittelu kun on... toisinaan sitä haluaa vain kirjoittaa, ilman genren, kohderyhmän tai ennakko-odotusten painolastia.

Tilaisuus oli ilmeisen antoisa (itselleni, esiintyjänä), kun jaksan meuhkata siitä vielä näin jälkikäteenkin.

Ja sitten ilmestyi Särö 3-4/2006. Uuden Itämaan Kirjallisuus- ja kulttuurilehti, jonka teemana on kauhu ja käännösrunous. Särö on... kaunis.  Kaksoisnumeron taiteilijana on Timo Sälekivi, joka maalaa surrealistisia lintupäisiä hahmoja lintukeisarin melankolisessa hovissa. Ja mitä muuta kaikkea numerossa onkaan! Tiina Raevaaran haastattelu ja Novassa kolmanneksi sijoittunut novelli Perintö. Jaana Kaparin suomentama Edgar Allan Poen novelli Varjo. Peter von Baghin artikkeli Kauhu elämämme alatekstinä. Särön kauhuromanttisen raapalekisan tulokset, kisan jonka voittajaksi selviytyi Novasta ja Usvasta tuttu Heikki Nevala. Eijan ja minun kolumni yhteiskirjoittamisesta. Ja Kirjoita kosmoksen arvostelu, joka yhdessä Portissa ilmestyneen arvostelun vuoksi lienee aiheuttanut sen, että kirjoittamisopasta on tällä viikolla tilattu jo seitsemän kappaletta.

Olen mukana Särössä Mikkelin aluevastaavana, tarkoittaa siis käytännössä sitä, että katselen täällä Etelä-Savossa potentiaalisia kirjoittajia ja suosittelen lehteä eri puolella liikkuessani. Minusta oli hienoa, että lehden tekijät halusivat laajentaa toimintaansa Porvoo – Uusimaa –akselilta kauemmas maakuntiin, ja sisällyttää uuteen Itämaahan mm., Mikkelin ja Jyväskylän. Helsinginkin, jos joku helsinkiläinen tuntee voivansa identifioitua uuteen Itämaahan.

Kannattaa käydä katsomassa Särön sivuja ja viimeisimmän numeron sisältöjä osoitteessa:
http://www.sarolehti.net/

Usva 4/2006 tarkastelee unelmia ja heijastumia tuonpuoleisesta, ihmisten saavuttamattomia unelmia ja sydänalassa kaihertavaa kaihoa. Numeron kirjoittajina ovat Juhani Havukainen, Nuoska Norrman, Helena Numminen. Tiina Raevaara, Saara Henriksson ja Kirsi Sinisammal. Numeron puhuttelevasta valokuvakuvituksesta vastaa Iida Ojanperä.

Lehden voi ladata ilmaiseksi täältä http://www.usvazine.net
Tiedoston koko on 2,4 Mt.

Juhani Havukaisen Yksi säde aurinkoa kertoo kaupunkiyhteisöstä ja sen ihmisistä, joilla on unelma paremmasta tulevaisuudesta. Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu muukalainen, joka osaa tehdä taikoja.Kaikilla asukkailla näyttää olevan tulijasta vahva mielipide: se on oikeaa taikuutta tai sitten silkkaa humpuukia, jopa pahantahtoista ihmisten huijausta. Novelli sijoittui seitsemänneksi Nova 2006 –kirjoituskilpailussa. 

Nuoska Norrmanin Ukkoslinnun todellisuudessa tiede ja uskonto elävät kummallisessa sovussa keskenään. Itsekeskeinen kertojaminä on tutkija, joka tavoittelee menestystä ja hyväksyntää keinoja kaihtamatta. Tutkimuslaitksene eksyvä enkeli sotkee hänen pelijärjestyksensä täydellisesti. Voiko tutkijan kovettuneen kuoren alla olla pääsyä vielä jollakin henkisellä, jollakin elämää suuremmalla?

Helena Numminen pureutuu ennakkoluuloisiin ajatusmalleihin novellissaan Allahin enkeliksi. Ihmisillä on kova tarve luokitella toisensa meihin ja heihin, mutta maailma ei pysy muuttumattomana. Novelli luotaa unimaailman avulla globaalisia uhkakuvia ja yksilön sopeutumista muuttuvaan maailmaan. Tiina Raevaaran Mäkinen väki kertoo pakkomielteisesti miehestä, joka virittää omakotitalonsa ympäristön täyteen ansoja. Ympäristössä liikkuu niitä, ja niillä on pahat mielessä. Murskautuneet unelmat eivät jätä rauhaan.  Saara Henrikssonin surumielisessä tarinassa Vuoren lapset  ihmiset eivät kohtaa toisiaan, tai kohtaavat vai liian lyhyen aikaa. Täyttymärön rakkaus kaihertaa mieltä ja ajaa voimallisiin tekoihin. Melankoliset ja alakuloa rinnan alle pukkaavat novellit täydentyvät Iida Ojanperän puhuttelevien valokuvateosten avulla. Numerossa on myös Kirsi Sinisammalen arvoitusrunoja, uutispalsta ja lehtikatsaus.

Maaliskuussa ilmestyvän Usva 1/2007:n teemana on valta ja väkivalta. Novellikilpailuun tuli 137 osallistujaa, ja voittajat julkistetaan ja julkaistaan numerossa 2/2007 kevään aikana.

 Anne Leinonen

usvazine@gmail.com
http://www.usvazine.net,
040 7430679

Vapaapäivä töistä on tarpeen silloin tällöin, jotta voi hoitaa asioita. Nyt olen järjestellyt virallisia juttuja. En ole enää tänä vuonna Suomen Tieteiskirjoittajien puheenjohtaja (Saara Henriksson on uusi), mutta viime vuoden tileihin toki vielä olen osallinen. Tein tänään selvitystä Kirjoita kosmoksen myynnistä ja maksujen tiliöinnistä.

Toinen tärkeä asia oli Finncon ry:n paperisodan jatkaminen. Kuten moni on kuullutkin, Finnconia järjestävät järjestöt päättivät vuonna 2001 perustaa yhdistyksen, kattojärjestön, jonka alla Finncon-hakemuksia ja rahaliikennettä voisi pyörittää niin, että tapahtuman rahaliikenne olisi selkeästi erillään yhdistysten perustoiminnasta. Tuhansien eurojen kustannukset kun aiheuttavat yhdistyksille sen, että tililiikenne moninkertaistuu tietyksi vuodeksi, ja sitten taas palataan normaaliin elämään.

Yhdistyksen oma tili myös mahdollistaa sen, että jos rahaa joskus jää yli, se voidaan siirtää kätevästi seuraavalle conille.

Yhdistyksen perustaminen on vain hyvinkin monitahoinen ja pikkutarkka juttu. Kun perustajina ovat yhdistykset eivätkä yksityishenkilöt, täytyy perustamisasiakirjojen allekirjoittajien olla yhdistyksen virallisia nimenkirjoittajia. Vuonna 2001 kirjoitettuihin sääntöihin on vuosien aikana tullut jo yhdistyslain puitteissakin muutoksia, eli säännöissä on ehostamista. Ja koska kyseessä on kaksikielinen yhdistys, on perustamisasiakirjat oltava sekä suomeksi että ruotsiksi. Asioita, joita kaikkia ei ymmärrettävästi kukaan etukäteen osaa ottaa huomioon, ellei perustele yhdistyksiä päivätöinään.

Maistraatti ei myös hyväksy yhdistyksen nimeä, koska se ei kuulemma vastaa yhdistyksen tarkoitusta (maalaisjärjen mukaan minusta vastaa, mutta ehkä jokin säännöissä oleva sanamuoto hankaloittaa asiaa...)

Tässä vain muutamia juttuja, mitkä yhdistyksen perustamisessa ovat vaiheessa... Mutta ehkäpä tämä tästä vielä kääntyy selätysvoitoksi byrokratiasta. Maistraatti on tarkka, ja ymmärrättävistä syistä – näin varmistetaan että jokaisella yhdistyksellä on ihan oikeat henkilöt vastaamassa yhdistyksen toiminnasta, ja että kaikki hoidetaan lakien mukaisesti. Pykälien viidakossa on vain hieman hankala luovia! Kyllä näistä pää tulee kipiäksi....

Lehden kannessa on kuva ystävällisesti virnuilevasta menninkäisestä. Artikkeli vahvisti minua pitkään epäilyttäneen asian: Sari Peltoniemi on menninkäinen. Ja miksikö olen vahvasti sitä mieltä? Kas kun täällä lehdessä on useita upeita kuvia Sarista, ja kaikissa niissä Sarilla on keijukorvat.Semmoiset isot, samankaltaiset kuin Spockilla. Kuvatekstissä sanotaan, että ”Sari Peltoniemestä tulee mieleen menninkäinen tai keiju, vaikka korviin ei olisikaan liimattu muovisia keijunkorvia.”

Tämähän on nerokas tapa naamioida se totuus, että ne korvat ovatkin aidot! Lukijaa ystävällisesti vedätetään arvelemaan, että eihän ne voi olla totta, ne on vain maskeerausta. Salaliitto onkin parhaiten piilotettu silloin kun se on silmien edessä sellaisenaan, ja annetaan olettaa, että kyseessä on vain vitsi. Mutta hienoahan tämä on, nyt meidän menninkäisemme voi liikkua kaikessa rauhassa korvineen päivineen keskuudessamme, emmekä enää arvuuttele tai aristele korvien alkuperää. Mutta älkää menkö nykimään niitä korvia! Saattaa tulla korville, tai vähintään säikähdys, sillä ne eivät irtoa.

Artikkeli on oikein lämminhenkinen, ja sen aloittava kuva, jossa Sari ja Nella kuukistelevät suolla? pellolla? ja lukevat kirjaa on oikein tunnelmallinen. Sarilta ilmestyy nyt keväällä lastenromaani Kerppu ja tyttö. Kirja kertoo koirasta, joka mankuu vanhemmiltaan itselleen tytön. Kuulostaa mukavasti nyrjähtäneeltä maailmankaikkeudelta. Artikkelissa todetaankin, että Sari yhdistää teksteissään ”tiskirättiproosaa ja fantasiaa”.

Odotan kirjaa innolla!

Olisi mukavaa mennä ensi viikolla Tampereelle tapaamaan toisia kirjoittajia, pistää pystyy pyhiinvaellusmatka ja Usvan puolivirallinen miitinki olutravintola Usvassa. (paitsi että se on vissiin kiinni juuri sinä päivänä)...

Mutta Tampereelta ei pääse pois! Jos sinne menee illaksi, niin sinne sitten jäät.

Ei sen puoleen, Tampere on mukava kaupunki, mutta nyt on nuristava siitä, miten yhteydet heikkenevät.

Ennen homma toimi niin, että jos notkui päivän kaupungilla niin rip rap  -vauhtia klo 23.30 junaan ja sitten kohti kotia. Ehti nukkua ja selkeyttää päätään. Mikkelissä oli klo 3.50 aamulla, mutta siitä pystyi aina järkkäämään kyydin kotiin. Mutta nyt ei ole mitään järjellistä keinoa päästä Tampereelta pois.

Tähän ongelmaan olen törmännyt työkuvioissakin (jälleen käyn myös työn merkeissä Tampereella). Kun palaverit sijoittuvat iltapäivälle, on illan viimeiseen junaan kiire, se kun lähtee klo 18 kohti Savoa. Kyllä, Jyväskylään pääsee klo 22, Pieksämäelle pääsee klo 20, mutta sen jälkeen saakin sitten sata kilometriä vaikka kävellä kotia kohti. Pieksämäeltäkään ei pääse minnekään!

Hotelliyöpyminen Tampereella taas on sikäli mälsää, että se ensinnäkin maksaa, ja toisekseen se taas aiheuttaisi sen, että se sama matka, jonka voisi hoitaa yöllä, on sitten seuraavana aamuna edessä. Plääh.

Vaihtoehtoja ei siis ole hirveästi. Joko on Tampereella yötä ja kehittää itselleen kahden päivän "luksusloman", yhdistäen tuttujen tapaamiseen, tai sitten hommaa kyydin Jyväskylästä kotiin. Tai ei mene Tampereelle ollenkaan. Mutta oikeastaan ei olisi hyvä olla kahta päivää reissussa, haluaisin säästää ne vapaapäivät jouluun.

Voi VR, mitä menit tekemään! (ja bussithan ovat pelittäneet pitkään yhtä huonosti. Mutta bussiliikenne akselilla Mikkeli-Helsinki toimii kuin unelma).

Mielenkiintoista tässä on se, että matkustajamäärät ovat yöaikaan joko laskeneet tai sitten junien liikuttelu on tullut liian kalliiksi. Moni tuttu, joka on käynyt pohjoisen reitin kautta Mikkelistä Turussa, kiroilee myös näitä muutoksia. Kirjamessuille yms, kyldyyririentoihin meneminen on tehty entistä hankalammaksi. Ihan kuin haluttaisiin, että kaikki vain menisivät Helsinkiin, ja muuta Suomea ei ole olemassakaan...

Minä nautin. Nautin siitä että olen vahvasti kirjoittajan käsivarsilla eikä minun tarvitse pelätä, mokaako teksti itsensä tai tuleeko vastaan käänteitä, jotka raivostuttavat tai saavat myötähäpeämään. Hyvän kirjan lukeminen on kuin luottamuksellinen keskustelu, luulen pääseväni Jääskeläisen pään sisäpuolelle vaikka oikeasti tietenkään en sinne pääse. Mutta illuusiossa on mukava elellä, ja nauttia näistä maagisista tuulista, joita kirjan sivuilla tulee vastaan.

Koukku on jo ensimmäisessä kappaleessa ja aktivoituu neljännellä sivulla. Outo astuu realismin keskelle.

Teksti saa minut kehräämään, sillä saan keskittyä nauttimaan pienistä yksityiskohdista: Oikeastaan hän ei edes pitänyt nykyistä turvonnutta muotoa omanaan. Siksi oli luonnollista, ettei hän halunnut tulla nähdyksi sen seurassa. Tai sitten tämä: ..elämänsä aikana hän lukisi ja korjaisi vielä noin 74 148 kirjoitelmaa. Sitten hänet lähetettäisiin eläkkeelle pää vieraista lauseista lommoisena.

Tämmöiset lauseet saavat minut kehräämään: lukunautinto on tätä, itsekseen kihertelyä kirjan kanssa. Kirjoittava ihminen ei voine irrottaa lukijaa ja kirjoittajaa toisistaan, mutta ainakin tällaisten teosten äärellä on rikkaus olla itsekin kirjoittava ihminen.

Lumikko saa minut ajattelemaan kirjoittamista ja himoitsemaan sitä pöytälaatikossa uinuvaa käsikirjoitusta, joka vielä hakee muotoaan. Mutta pois se mielestä, nyt on palattava tähän elämykseen, sillä Peli on vasta alkanut...

Olin tänään luennoimassa Mikkelin ammattikorkeakoulun tuottajaopiskelijoille spekulatiivisesta fiktiosta. Ihan perusteita, mitä sen on ja mitä scifi ja fantasia ovat sisälleen syöneet. Luento liittyi ensi viikonloppuna pidettävään seminaariin, jossa esiintyy huikea kaarti vierailijoita: Irma Hirsjärvi, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Star Wreck –tiimiläisiä, plus monta muuta esiintyjää. Paukkulan sempoissa on aina hyvä, kannustava ja keskusteleva fiilis, odotan innolla kaikkia ihmisiä ja ideoita, joita siellä sinkoilee.

Päivällä ensimmäisen oppitunnin jälkeen pidimme vartin tauon ja katsoin kassissa äänettömänä jököttänyttä puhelintani. Sinne oli tullut puhelu. Ainahan sinne soitetaan, tuumin, ja kuuntelin vastaajaan jätetyn viestin arvellen että työasioita jälleen. Eipä ollutkaan. Vastaajassa kustannuspäällikkö onnitteli innoissaan Hesarin arvostelusta ja minä singahdin hamstraamaan lehteä.

Siellähän se oli. Vesa Sisätön kirjoittama arvostelu. Vesa oli tykännyt ja analysoinut novelleja kolmen palstan verran. Oli mukava lukea arvostelu, jonka kirjoittaja tuntee genren ja tietää, mihin verrata. Ja lisäksi arvostelu itsessään oli kiittävä.

Tämän session jälkeen tekstiviestejä ja puheluita oli tullut satsi lisää, tutuilta ihmisiltä, joista en ole pitkään aikaan kuullut mitään. Se lämmitti kovasti. Kustannustoimittajankin kanssa puhuimme puhelimessa tovin, vanhasta ja uusista teksteistä. Kun joskus on ollut Aamulehdessä tai Länsi-Savossa arvostelu, kiittäväkin, niin ei ole ollut näin nopeaa ja innostunutta vastaanottoa. Hesarin arvostelua odotetaan, pelätään ja se huomataan.

Arvostelun lopussa Sisättö kirjoittaa näin: Leinosen teos on virkistävä kuin joukko uintiretkiä C.S: Lewisin Narnia-kirjoista tutuissa maailmojen välisissä lammissa.

Niin kauniisti sanottu, että lämmittää vielä joulukuussakin!

Olen kotiutunut Turun kirjamessujen huiskeesta. Turku ei koskaan petä. Tämä oli nyt seitsemäs kerta peräjälkeen, kun olin messuilla, ja voi sanoa, että tämä tykkäsi joka hetkestä. Vanhaan tuttuun tapaan olin töissä, tällä kertaa Nuorisokirjailijoiden standilla, Mikkelin kirjoittajien kahden tunnin päivystyskeikalla, mukana parissa paneelikeskustelussa/seminaarissa sekä haastateltavana itsekin. Pyöritystä, mutta siihen on messuilla totuttava. Minulla on myös kohtuullisen nopsat jalat. Kirjaostokset jäivät vähälle, mutta lompakon kannalta se on toisaalta ihan hyväkin asia, erityisesti kun lukujononi on tässä syksyn aikana karttunut monella laatukirjalla. Kollegoja ja ystäviä tuli vastaan semmoisella syötöllä, ettei monen kanssa voinut muuta kuin morjenstaa.

Viikonloppuun liittyi myös paljon mukavaa oheistoimintaa, kuten polkupyörällä hoipertelua Aurajoen rannalla, opiskelijabileissä käynti, Wanhojen tuttujen kuten Sarin ja Ullan ja Hilkan tapaaminen. Ehdin käydä Dynamossa, CCC:ssä, Apteekissa ja Koulussa, joten baaripuolikin tuli kohtuullisesti tsekattua.

Perinteiseen tapaan lauantaina oli myös Tieteiskirjoittajien hallituksen kokous, jossa ehdimme lyhyessä ajassa käydä monta asiaa läpi, keskustella mm. ensi vuoden Novasta, yhdistyksen toiminnasta ja antologioista. Yhdistyksen hallituksen ensi vuoden henkilönakkejakin sivusimme, mutta se keskustelu jäi kesken, kun kiirehdimme Teron järjestämään illallistapaamiseen, mikä-mafia-se-nyt-oikeaoppisesti-sitten-onkaan. Koulun ruoka on hemmetin hyvää ja olutkin maistui.

Kotimatka oli tylsän pitkä, koska luettavaa minulla ei ollut mukana (en lue ennen kuin kässäri on lähtenyt maailmalle), ei nukuttanutkaan. Helsingissä sentään ukkonen sotki junaliikennettä ja juna seisoi hetken Espoon lähellä liikennevalojen jäätyä näyttämään punaista.

Kotona odotti [asioita, joista sanoin etten blogissa kirjoita, koska en halua mennä garderoobi-osastolle blogimerkinnöissä] yksi ilahduttava kiitos kirjasta -kommentti sekä tieto siitä,  että haastatteluni oli julkaistu Kirkko- ja kaupunki -lehdessä. Tai oikeastaan kuulin haastattelusta jo keskiviikkona, mutta silloin en päässyt nettiin bongaamaan itse juttua.

Olen ottanut kaukoviisaasti alkuviikon töistä lomaa, joten ehdin purkaa sähköpostisuman, hoitaa yhdistysasioita ja palata käsikirjoituksen maailmaan. Siis kirjallisten töiden pariin!

Laineella on oma vuodatus! Eikä se ole saatana edes kertonut mulle. Nyt paikkaan tämän puutteen tiedoissani ja ilmoitan asiasta täällä. S-tana! Kaverit eivät kerro mulle mitään, kun ne julkaisee jotakin...

Viikonloppuni on ohjelmoitu tehokkaasti:

Nuorisokirjailijoiden standi klo 14

Haastattelen Kirsi Ellilää

Pe Fiore lava klo 15 - 15.20

Olen kertomassa Valkeista langoista ja teksteistä, joita kirjoitin nuorena.

La Seminaaritila klo 12.30 – 14 kokoustila 4

Blogien pauloissa – päiväkirjojen kertomaa (Suomen Nuorisokirjailijoiden järjestämä juttu)

Lisäkseni lavalla Kirsti Ellilä, Terhi Rannela ja Tuija Lehtinen, ja varmaankin mukavan puhelias yleisö

Aion puhua mm. blogien turmiollisesta vaikutuksesta kirjailijan työrauhalle. Ei se blogien kirjoittaminen, mutta kaikkien niiden mielenkiintoisten lukeminen... Päiväkirjoista minulla ei ole paljoakaan sanottavaa, koska en kirjoita niitä.

Su Nuorisokirjailijoiden standi klo 12 ja 12.30

Haastattelen Anu Holopaista ja Tuulia Ahoa

Su lastenlava 13 – 14

Fantasian maailmoja

Mukana keskustelussa lisäkseni Anu Holopainen, Katariina Leino ja Tuulia Aho. Anun uusi kirja Molemmin jaloin on scifiromaani, jossa lisääntyminen on vain etuoikeutettujen, seulottujen henkilöiden tehtävä. Mielenkiintoinen!

Perjantaina ja lauantaina on sf-immeisillä tapaamisia, joista varmaan kuulen viimeistään Turussa. Jossakin välissä oli tarkoitukseni myös käydä TSFS:n standilla jakamassa nimmareita. Toivon mukaan johonkin väliin onnistuu sekin.

Sunnuntaina olisi Vampyyrisymposiumi, mutta siihen en taida valitettavasti ennättää: kotiin joutuu lähtemään aika ajoissa.

14 - 15.10.2006 järjestettävän seminaarin teemana on "Tarinateollisuus ja sankareiden maailma".

Lauantai 14.10.06

11.00 – 11.30 Avaus: Toimittaja Taina West
11.30 – 12.15 Kulttuurintutkija Irma Hirsjärvi: Fanius ja fanien suhde tarinaan
12.15 – 13.15 Star Wreck – ryhmä: Elämää suurempi tarina
13.15 – 14.30 Lounas
14.30 – 15.30 Kirjailija Johanna Sinisalo: Paperitähdet, lasisankarit - media yhteisön roolissa
15.30 – 16.00 Kahvi
16.00 – 17.00 Käsikirjoitusten mies Ari Hiltunen: Klassinen tarinaelämys: viihteestä vaikuttamiseen

Yleisökeskustelut sijoittuvat sopiviin väleihin

19.00 - 20.00 Näyttelijä Esko Varonen esittää monologin Pyhä äiti

Sunnuntai 15.10.06

11.00 – 12.00 Tutkija Antu Sorainen: Porno kulttuurissa - siveellisyydestä seksuaalisuuteen
12.00 – 13.00 Kirjailija Kirsti Simonsuuri: Medeia, Pandora ja Odysseus monimuotoinen
13.00 – 14.15 Lounas
14.15 – 15.15 Ohjaaja-dramaturgi Juha Hurme: Tarinaa syntyy vaikka voipaketista ja kossupullosta
15.15 – 16.15 Kirjailija Risto Isomäki: Viimeisellä rannalla
16.15 - Lopetus: kirjailija Annina Holmberg

Puheenjohtajina
Taina West
Annina Holmberg
Pirkko Heikkinen
Anne Leinonen
Kaarina Perola

Majoitus Suomen Nuoriso-opiston asuntolassa, varaukset puh. (015) 414 800 22 euroa hengeltä, aamupalan kanssa 25 euroa
Lounas 10 euroa sisältää pääruuan, kaksi salaattia, leivän ja ruokajuoman sekä jälkiruuan.

Seminaarin paikka: Artium-Sali os. Paukkulantie 22, 50170 Mikkeli
Järjestäjät: Mikkelin ammattikorkeakoulu, Mikkelin Kirjoittajat ry, rahoittajina myös Mikkelin kaupunki, Etelä-Savon taidetoimikunta ja taiteen keskustoimikunta

Lisätietoja Pirkko Heikkinen 050 591 4418
Anne Leinonen: 040 743 0679
 

Brand new Portti 2/2006 putkahti postiluukusta tekijänkappaleena. Sen sisällä on minun ja Petri Laineen kirjoittama novelli Kuvat eivät valehtele, joka vuonna 2004 voitti Portin kisassa kunniamaininnan. Oli sitten pakko lukea se uudestaan, enkä pettynyt (joskus pettyy kun lukee omia tekstejään uudestaan). Yhdestä kappaleesta oli putkahtanut kursiivi veks ja pari hassua tavutusmokaa löysin, mutta ne eivät menoa haittaa.

Kuvat eivät valehtele sijoittuu Neuvostoliittoon, tarinan päähenkilö Vasili Tupikov on puolueen uskollinen työntekijä, joka tutkii toisten ihmisten elämää... kunnes omituisia asioita alkaa tapahtua. Novellissa on alkupuolella eräs kohta, jota oikolukiessaan itsekin aikoinaan mietin, että hetkonen, mikäs lapsus tässä... kunnes muistin, että ai niin, tämähän selittyy myöhemmin. Lukijakin siihen varmaan jää hetkeksi pohtimaan, että onko mennyt nyt ajatus sekaisin pahemman kerran.Ei sen enempää kuin tavallisestikaan minulla menee...

Tarinaa lukiessa oli erityisen hauskaa se, että muistan suunnitelleeni novellia jäätyneen Saimaan päällä, iltamyöhään lenkillä. Talvinen ideointiaika näkyy myös tekstin miljöökuvauksessa, sillä tarinassa ilmanala on reippaasti miinuksen puolella. Petrin kanssa oli hauskaa ja tehokasta työstää tekstiä. Eka versio on näköjään päivätty 25.10.2003 ja lopullinen on lähtenyt kisaan 15.8.2004. Yllättävän lyhyessä ajassa tehty novelli, minun aikahorisontissani, jossa aihiot seikkailevat vuosikausia takaraivon, näppäimistön ja roskakorin väliä.

Lehdessä on myös  multidimensionaalisen aikavääristymän tulos: Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on jo arvosteltu lehdessä, vaikka sen julkistamisajankohta on 19.8.2006! (Tämä on tietenkin oivallista markkinointia, eli käsis toimitetaan etukäteen arvosteltavaksi)

Lehden mukaan Portin uusimpaan kirjoituskilpailuun on jo saapunut iso nippu novelleja. Mainostetaanpa nyt siis sitäkin vielä, säännöt löytyvät täältä.

Meillä on langaton laajakaistayhteys Wimax. Hieno systeemi, joka mahdollistaa sen, että kaukana korvessakin on megan yhteys ja sähköposti ja verkkopelit pelittävät. Yhteyden asentamisessa oli omat kommervenkkinsä. Kotiin tulee antenni, jolle täytyy saada esteetön yhteys linkkimastoon. Aluksi yritimme laittaa antennia talon katolle, noin 12 metrin korkeuteen, mutta signaali jäi liian heikoksi. Muutaman viikon testailun, kärvistelyn ja pakkasessa pönöttämisen jälkeen antenni asennettiin pihakuuseen 22 metrin korkeuteen.

Edellinen asukas totesi meille, että pihakuusia ei saisi kaataa, kun ne ovat "henkipuita". Pihapuussamme asuu nyt totisesti henki, joka puhuu meille ykkösten ja nollien kieltä. Kuusessa vilkkuvat valot, oli sitten joulu tai ei. Nyt yhteys on poikki, dataa ei tipu kuusen alle, kolmen päivän tauon aikana on sähköposti tukossa ja ziljoona asiaa odottaa hoitamista.

Vika on linkkimastossa, onneksi. Ehkä dataa tippuu taas lähipäivinä meillekin. Nyt on pakko turvautua kaupungin tarjoamaan yhteyteen ja satunnaiseen käyttöön.

Rising shadowissa odotellaan suurta suomalaista fantasiaromaania tulevaksi. Keskustelussa on paljon hyviä pointteja, mutta tätä viestiketjua lukiessa alkoi jurppia se, että miksi meillä pitäisi edes olla olemassa jokin suuri suomalainen fantasiakirja, joka myisi maailmanlaajuisesti miljoonia niteitä? Eikä nyt olemassa olevat teot ja kirjailijat riitä? Tai hieno sisältö ja kaunokirjallinen arvo? Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Maarit Verronen, Jyrki Vainonen, Tove Jansson?

Välillä ahdistaa se, että fantasiakirja tuntuu edelleen olevan monille yhtä kuin Taru sormusten herrasta tai Harry Potter. Tolkienin ja Rowlingin varjot kummittelevat nykyään kaikkialla, eipä mainstream-yhteyksissä taida olla fantasiaa käsittelevää artikkelia, jossa ei heitä nostettaisi aina vertailupinnaksi. Ja ei ihme, että mundaneille fantasia on sitten juuri sitä eikä yhtään mitään muuta.

Molemmat teokset ovat minusta loppujen lopuksi huonoja kuvaamaan sitä, mitä suomalainen spekulatiivinen kirjallisuus, tai fantasia, parhaimmillaan on. Meillä on uskomattoman rikas kulttuuriperintö, sopivan synkeä kansaluonne jotta kelvollista kirjallisuutta syntyisi, ja realismin puserruksesta syntyy timantinkovia ajatelmia ja näkemyksiä. Eräs ruotsalainen kollega totesi minulle taannoin, että suomalaisten yhteys luontoon ja menneisyyteen on väkevää, ja se näkyy siinä mitä me kirjoitamme ja mitä me luomme. Hänestä se oli ainutlaatuista ja hän tuntui arvostavan sitä kovasti, koska hänen mielestään ruotsalaisilla ei sitä enää ole.

Ulkomailta valunut fantasiakäännöskirjallisuus on pilannut monelta kirjoittajalta kyvyn ajatella suomalaisittain, meidän omista lähtökohdista käsin. Minäkin kirjoitin ensimmäisen fantasiaromaanini Dragonlance-kirjojen innoittamana, eikä siinä paperipinossa todellakaan ole mitään omaperäistä eikä mitään julkaisemisen arvoista. Näitä samanlaisia vahvasti esikuvilleen kumartavia tekeleitä tulvii arvostelupalveluihin, kirjoituskilpailuihin ja kustantamoiden eteiskammioihin.

Minulla on semmoinen mielikuva, että muut lajityypit eivät kärsi vastaavasta ”kriittisestä massasta”, joka kiristää kustannustoimittajen hermoja. (muutenkin kuin vain paperimuodossa, sillä kirjoittajatkin tuppaavat tulemaan linjoja pitkin paikalla kahden viikon kuluttua tekstin lähettämisestä) Kollega puhui sadoista fantasiakäsikirjoituksista vuosittain. Ja koska niitä julkaistaan hänen asemapaikkansa kautta ehkä noin yksi vuodessa, ei se lähetetty massa todellakaan voi olla kovin erikoista. Kyse ei ole siitä etteikö fantasia kelpaisi: yksi harhaluulo tuntuu edelleenkin olevan se, että kotimaisia kustantamoitamme ei fantasia kiinnostaisi... Hmm. Miksiköhän usealla kustantajalla on erikseen fantasiaan erikoistunut esilukija, asiantuntija, joka antaa lausuntoja potentiaalisista käsikirjoituksista?

Netticolosseumissa taas pohdittiin sitä, että miksi meillä fantasia on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ja olisiko aikuisille suunnatulle fantasiakirjalle kysyntää. Kyllä varmasti olisi, jos kirjoittajat vain uskaltavat deletoida kirjoistaan kaikki kääpiöt ja haltiat pois ja keskittyä kirjoittamaan aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja ihmis(otus)kohtaloita.Ja ammentaa voimavaroja jostakin muusta kuin rapakon takaisista esikuvista. Hyvää tekisi lukea vaikka sanomalehtiä, runotta tai Pahkasikaa. Lukijat lukekoon mitä lystäävät, mutta kirjoittajien soisin katselevan ja kurkkivan laajemmille metsästysmaille.

Nyt minulla on ilo ja kunnia julkistaa Usvan ensimmäinen kirjoituskilpailu:

USVAN KIRJOITUSKILPAILU 2006

- Viisi tuomaria, viisi voittajaa, viisi erilaista näkökulmaa -

Verkkolehti Usva julkistaa kaikille avoimen novellikirjoituskilpailun teemalla ”Arjen outous”.

Kilpailussa etsitään spekulatiivisia novelleja, jotka käsittelevät arjen outoutta, toden ja tarun välimaastoa, surrealistisia mielenmaisemia tai realismin ja fantasian rajapintaa.

Kilpailutekstien tulee olla alkuperäisiä ja ennen julkaisemattomia. Novellien suosituspituus on enintään 25 liuskaa. Sama kirjoittaja voi osallistua useammalla novellilla. Tekstit toivotaan kirjoitettavan fontilla Times New Roman 12, rivivälillä 1,5, riittävin marginaalein.

Kilpailun tuomareina toimivat tutkija Irma Hirsjärvi, kirjailija Boris Hurtta, tieteiskirjoittaja Petri Laine, professori Liisa Rantalaiho ja kuunnelmakirjailija Petri Salin.

Kukin tuomari valitsee kilpailutekstien joukosta oman suosikkinsa ja perustelee valintansa, joten voittajia voi olla viisikin. Voittajat saavat palkinnoksi 30 euron lahjakortin. Tulokset sekä voittajatekstit julkaistaan verkkolehden teemanumerossa 2/2007.

Kirjoitusaikaa on 31.12.2006 saakka. Tekstit varustetaan nimimerkillä ja lähetetään osoitteeseen Anne Leinonen, Kiisterintie 146, 50670 Otava. Kuoreen tunnus ”Usva”. Tekstit voi lähettää myös sähköpostitse rtf-liitetiedostona osoitteeseen usvazine@gmail.com. Ilmoita silloin viestissä selkeästi, että kyseessä on kilpailuteksti.

Lisätietoja: Anne Leinonen, GSM 040 7430679, usvazine@gmail.com
 

Usva 1/2006 pureutuu pelkoihin

Tällä kertaa lehden sivuilla on viisi novellia, runoja, kolumni, haastattelu sekä verkkosivuilla ladattavissa biisi sekä videopätkä. Marko Hautalan Minä perhonen, sinä Morfeus liikkuu unen ja toden rajapinnassa. Lukijan eteen kietoutuu maailma, jossa todellisuus muuntuu toiseksi, joskus vahvaksi, joskus pelottavaksi. Myytin ja pelot kulkevat rinta rinnan arjen kanssa.

Sekä Petri Laineen Lordi Wesleyn perintö sekä Kari Tossavaisen Kasvualusta käyttävät pohjanaan samaa lähtöasetelmaa: molemmissa on päähenkilöinä palvelija sekä hänen omalaatuinen isäntänsä. Siinä, missä Lordi Wesley käsittelee kauhukirjallisuudesta tuttua aihetta, menee Kasvualusta absurdimpaan suuntaan.

Natalia Laurilan Kaikki mitä rukoilin kertoo tiikerinaisesta, joka on joutunut Thorovingin kuvernöörin haaremiin orjaksi. Valloittajien ikeen alla elävien tiikerien asema ei ole niin huono, kuin miltä päällisin puolin näyttää. Raikas ja tunnelmallinen fantasiatarina tempaa mukaansa, ja Laurilan luoma taidokas puhekieli rytmittää kerrontaa.

Jarmo Karosen Risti ja robotti on peräisin Tyhjiö-monimediaprojektista, tekstiä, musiikkia ja animaatioita yhdistävästä taideteoksesta. Novelli on välähdys tulevaisuudesta, jossa kirkolla ei ole enää henkistä arvoa, vain maallinen arvo. Usvan www-sivuilla julkaistaan novellin kanssa samaan aikaan projektiin liittyvä videoteos Viisikulmio sekä biisi Valkoisen siirto. Jarmo Karosen haastattelussa kerrotaan projektin taustoista tarkemmin.

Helena Numminen esittelee kolumnissaan Pelon hallinnasta syitä pelkokirjallisuuden suosioon. Miksi meidän kaikkien on hyvä lukea jännäreitä, kauhukirjoja ja dekkareita?

Kirsi Sinisammaleelta on kaksi runoa, Kiertolainen ja Syntymätön.

Numerossa julkistetaan myös Usvan ensimmäinen kirjoituskilpailu, jonka teemana on arjen outous. Muista spekulatiivisista kirjoituskilpailuista poiketen kisan viisi tuomaria palkitsevat kukin oman suosikkinsa. Kisan voittaneet novellit julkaistaan Usvan numerossa 2/2007.

Virallinen Usvan lokikirjan avaus tapahtuu tässä ja nyt. 

Päätin jokin aika sitten, etten perusta blogia - ei semmoiseen ole aikaa ja sanottavakin voi loppua kesken. Kuin huomaamatta olin mukana kuuden kirjailijan verkkopäiväkirjassa Grafomaniassa. Ja huomasin, että kyllähän Usvakin tarvitsee jonkinlaisen kanavan, jonka kautta voin nopeasti tiedottaa vaikka olisin tien päällä ja varsinaisen sivuston päivitystiedostot käden ulottumattomissa.

Vuodatus tuntui selkeältä ja valmiiksi rakennetulta systeemiltä, joten tähän lopulta tartuin.

Periaate tuli siis kumotuksi ja Usvalla on nyt oma kanava, jota kautta tieto lehden ilmestymisestä jatkossa myös välitetään. Ja mitä todennäköisemmin tietoa tihkuu myös linjojen takana tapahtuvista asioista: mitä lehden toimittamisen ja taittamisen parissa tapahtuu, ja mitä lehden avustajille kuuluu.

Tervetuloa mukaan!