Kirjamyynti siirtyy nettiin, koska se on kätevää, nopeaa, usein edullisempaa, ja valikoimakin on monipuolisempi kuin tavan kirjakaupoissa. Netissä ei tosin pääse hypistelemään kirjoja, mutta ehkei sitten tule herätteitäkään ostaa kaikenlaista kivaa. On hyllyssä n kappaletta lukemattomia kirjoja, joista voisi aloittaa. Ja kirjastotkin ovat kivoja, jos niiden valikoima on riittävän laaja.

Syksyn kirjallinen aktiviteetti on käynnistynyt. Oleellisimpana yhteiskirjan ilmestyminen syyskuussa (tuo juuri oikoluettu), ja siihen liittyen messuesiintymiset Turussa ja Helsingissä. Lisäksi olen lupautunut toimimaan päätuomarina paikallisessa lasten- ja nuorten kirjoituskilpailussa. Kursseja olen luvannut vetää kolme: ensimmäisenä täällä Mikkelissä muutaman tunnin mittaisen Käsikirjoituksen ja kustantamisen ABC:n, jonka tarkoituksena on antaa opastusta käsikirjoituksen viimeistelyn teknisiin puoliin sekä julkaisemis/kustantamisvaihtoehtoihin, kuten nyt esimerkiksi palvelukustantamoihin. Hyvin mielenkiintoinen aihe, josta on virkistävää taasen päivittää omia tietojaankin, tai jos ei muuta niin laittaa sekalaiset havainnot paperille.

Kuulostaa vauhdikkaalta syksyltä, ja sitä se tietenkin onkin. Toisaalta nuo kurssihommat ovat sellaisia, että niihin tehtäviä materiaaleja tarvitsee aina muuallakin, mm. tekstipalautteita kirjoittaessa on noista kustantamoselvityksistä usein hyötyä, kun voi antaa ajankohtaisen tietopaketin kouraan, ja materiaalin tekijänoikeudet on taatusti kondiksessa.

Mitä kirjoittamiseen tulee, niin omalla tekstirintamalla tulen olemaan varmaankin enemmän tai vähemmän suunnittelutauolla. Jotakin pientä tulee värkättyä (olen pari novellia luvannut kirjoittaa valmiiksi, Porttiinkin taidan saada jotakin), mutta tuskin mitään suurempaa. Seuraaviin käsikirjoituksiin on syytä valmistautua huolella kaikenlaista materiaalia hankkien ja ideoiden. Hyväksi havaittua aktiviteettia on myös leffojen katselu, noin inspismielessä nyt ainakin.

Mutta aivan seuraavaksi keskityn hetkeksi Kauhu-Usvan taiton viimeistelyyn. Tein kesällä pohjatyön, joten nyt ei tarvitse kuin lisäillä kuvia ja tarkistaa tekstien juokseminen.

Minulla oli viiden päivän talviloma. Käytin ajan enemmän tai vähemmän tehokkaasti: kirjoitin lyhyen tilausnovellin, ensimmäisen pitkään aikaan, kävin Jyväskylässä esiintymässä. Lauantaina kävin Lahdessa Maj Karman keikalla (oli mahdottoman hyvä!).

Sunnuntaina loikoilin, ja maanantaista keskiviikkoon pläräsin yhteisromaanin kässäriä ja editoin. Nyt alkaa romaani olla hilkulla, arvioitu eteenpäintuuppaamisaika on ensi viikonloppu. Tässä vaiheessa on enää pari kohtaa korjattavana ja sitten sitä ikuista tautologian metsästämistä, liian usein toistuvien sanojen metsästämistä ja sanamuotojen hinkkaamista. Tuntuu vapauttavalta, kun voi piakkoin keskittyä ihan muihin juttuihin.

Uusia tekstinaiheita on toki pääkoppa täynnä. Minulla on aina oltava jotakin suunnitteilla, kun on aika luopua vanhasta. On helpompaa olla tilassa, jossa on paljon tekstejä kesken kuin tilassa, ettei ole yhtään millään tavalla tekeillä.

En ole ehtinyt reagoida Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaisiin. Nyt minulla olisi aikaa lukea niitä. J Pekka Mäkelän Alshainin olen lukenut ja kovasti tykännyt. Muita ehdokkaita lukemattakin voin todeta, että teksti on ehdokkuutensa ansainnut. Lämminhenkistä, humaanista tieteiskirjallisuutta, joka viehättää älyllisyydellään ja arkisten asioiden tarkkuudellaan. Viiden näkökulmahenkilön taktiikka vei juonta hienosti eteenpäin, vähitellen salaisuuksia aukaisten. Teksti myös tihkui erotiikkaa, tai ainakin minä kiinnitin huomiota siihen, miten pienin vihjein ja elein Mäkelä onnistui kuvaamaan ihmisten välisiä läheisiä suhteita.

On kaksikin näkemystä: miten ylittää fandomin ja ns. mainstreampiirien välinen kuilu. Ja miten kirjoittajana jäsentää sen mitä on tekemässä. Puhun nyt tuosta jälkimmäisestä.

Miten minä reaalifantasian koen ja ymmärrän omassa tuotannossani:

Reaalifantasia ei ole kirjallisuuden tyylisuunta vaan ajattelutapa, kirjailijan/kirjoittajan tapa jäsentää kirjoittamaansa. Voin kirjoittaa science fictionia, fantasiaa, kauhua, maagista realismia, mitä tahansa, lukijan näkökulmasta jotakin tai kaikkia noista lajityypeistä, mutta ajattelen tekstiä reaalifantasian kautta. En kirjoita lajityyppiä. En halua kahlita itseäni siihen, että teen tekstistä väkisin jonkin tietyn lajityypin edustajaa. Minä teen teosta, jossa käytän tarvittavaa määrää konsensustodellisuudesta poikkeavia aineksia. Haluan outouttaa, nitkauttaa rattaita johonkin uudenlaiseen asentoon.

No niinhän tekee kuka tahansa, joa kirjoittaa scifiä tai fantasiaa, voi tähän sanoa. Niin mutta kyse onkin nyt henkilökohtaisesta dilemmasta. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää tätä, teksti on tutun scifin tai fantasian oloista. Tai nähdä sitä että miksi lajityyppi kahlitsee kirjoittajaa. Ei se kait yleensä kahlitse, kirjoittajat ovat tyytyväisiä esim, siihen, että tekevät dekkareita. Sen rajoittavan asian ymmärtää kuitenkin esim. kirjoituskisan tuomariston näkökulmasta, jos yhtenä määrittävänä tekijänä on genre. Esimerkiksi nyt arjen outous –kisassa. Huomasin juttelevani yhden tuomarista, Liisa Rantalaihon, kanssa siitä, onko jokin teksti toimiva spefinä vai ei. Ja samaan hengenvetoon sanovani, että "novelli on hyvä, mutta se ei ole spekulatiivinen".

Minua itseäni häiritsee nykyään, kun on pakko arvottaa tekstejä tällä tavalla. Kirjallisuuttahan tässä kirjoitetaan, ei lajityyppiä. Tai ainakin minä ajattelen kirjoittavani kirjallisuutta. Mutta minusta tuntuu, että ongelma ei nyt ole kirjoituskisoissa (niillä on oma funktionsa, Arjen outouden kohdalla etsitään Usvan linjan mukaisesti spekulatiivisia tekstejä) vaan siinäkin, että elämä "fandomputkessa" ajaa kirjoittamaan tietynlaisia tekstejä, kierrättämään klisettä ja toistamaan asioita, jotka ovat tuhat kertaa sanottu ja käytetty.

Minusta kirjoittavassa fandomissa siis tuijotetaan liikaa lajityyppiin. Tämä mielikuva minulle on syntynyt esim. Novan ja Hekuman esiraadeissa suhteessa minkä tahansa muun kirjoituskisan esiraatiin, kun lukee sitä satoa mitä ihmiset tuottavat. Ns. mianstreamkisassa ei mietitä onko teksti lajityypin mukaan ok, koska mainstrean ei ole lajityyppi. Minusta se luo kisoihin erilaisen hengen.

Olen itsekin syyllistynyt kirjoittajana lajityypille pyllistämiseen, ja vahvastikin: se on luontevaakin silloin kun vasta hahmottaa itselleen mistä science fictionissa ja fantasiassa on kyse, ja mitä minä itse voisin siihen tuoda lisää. Mutta jossakin vaiheessa voi tulla eteen semmoinen vaihe, että huomaa kulkevansa edeltä määrättyjä polkuja, lajityypin määrittämää uomaa, toistavansa  niitä kaavoja, mitä "hyvän scifitekstin kaava" vaatii. Siis semmoinen oman pääkopan muodostama kaava, joka muodostuu esim. lukemalla genrekirjallisuutta ja siitä vahvasti vaikutteita ammentamalla, valmiita muiden antamia kaavojahan ei ole olemassa.

Henkilökohtainen vastaukseni reaalifantastikkojen aiheuttamaan hämmennykseen on, että kirjoittaja voi kirjoittaessaan pyrkiä ajattelemaan vähemmän lajityyppiä, ja toimia kuten reaalifantastikko: poimia eri lajityyppien "rusinat pullien päältä"  (Tero Ykspetäjää siteeraan tässä) ja  keskittyä omintakeisen ilmaisutyylin ja näkemysten löytämiseen.
 

Ei kaikilla tätä lajityyppiin fakkiintumiseen ongelmaa ole. Moni kulkee omaa tietään ja löytää omat polkunsa vaivattomasti. Mutta tunnustan itsestäni sen, että minun on nykyään vaikea kirjoittaa novelleja, jos ajattelen niitä science fiction – tai fantasiateksteinä. Kaikki aloittamani scifitekstit ovat jääneet kesken, ne eivät tyydytä minua. Minun on etsittävä motivaationi jostakin outokummasta, uusmaagisesta reaalihumpasta tai mielellään unohdettava kokonaan se, mitä teksti edustaa, ja sen sijaan paahdettava vain tarinan itsensä tarjoamalla rämeiköllä. En muuten kirjoita puhtaasti realistisia novellejakaan, vaan jotakin epämääräistä teksteihin tuntuu luikertelevan mukaan. Samalla linjalla haluan jatkaa.

Spefijuuriani en kiellä. Kirjallisen urani motivaattorina on ollut Portin kirjoituskisa ja kaikki ne novellit, joita olen siihen kirjoittanut. Mutta läpimurtoni kirjallisuuskentillä tapahtui nuortenkirjailijana, ja Eijan kanssa tekemämme yhteiskirjat ovat olleet realistisia – joitakin kurotuksia spekulatiivisen suuntaan parissa teoksessa on ollut. Viides yhteinen käsittelee realismin ja fantasian rajaa minulle uudella tavalla. Mahdollisuus spekulatiivisen novellikokoelman julkaisuun tarjoutui siksi, että olin kustantajan leivissä ja juuri nyt teksteilleni tuntui olevan sen verran kysyntää, että kirja julkaistiin. Spekulatiivisena novellikokoelmana, ei siellä realistisia juttuja joukossa ole – isommasta lajityyppilaatikosta ei siis eroon päästä kokonaan.

Reaalifantastikkotekstinä novellikokoelmassani pidän esimerkiksi Shh shh ne sanoivat –novellia.Kirjoitin sen aikanaan Tutkan julkaisua varten, ajatuksenani vain tehdä tarina, jossa kiusaamistilanteessa olisi jokin juju. Kun esitin tekstin Boris Hurtan kirjallisessa iltapäivässä, Boris osuvasti totesi, että teksti yllättäisi enemmän, jos ei koko ajan odottaisi sitä, että Leinonen kirjoittaa jonkun spekulatiivisen jujun siihen tarinaan mukaan.

Olemme siis sen vankeja, mitä lajityyppejä edustamme teksteillämme. Olisi mukava päätyä tilaan, jossa on sikäli ennalta-arvaamaton, että lukija arvelee voivansa pitää, mutta  ei tiedä ennakkoon, mitä kaikkea nurkan takana lymyää. Ja juttu jymähtää sitten oikein kunnolla tajuntaan.

 Reaalfantastikkoasiasta lisää Natan blogissa http://kirjuri.vuodatus.net/blog/449230

Ja PaZiJiin reaalifantastikkoasiaa http://pazi.vuodatus.net/blog/292798

Valkeita lankoja on arvioita nyt viidessä huomaamassani paikassa, Kiiltomadossa, Helsingin Sanomissa, Tähtivaeltajassa, Portissa ja KirjaIN-lehdessä. Hämeen Sanomissakin, muyta sitä en ole nähnyt. Seurassa oli myös lyhyt esittely.

Palaute, ja lukijoilta suoraan saamani kommentit ovat olleet sikäli mielenkiintoisia, että jokaisella lukijalla tuntuu olevan omat suosikkinsa (ja joskus myös inhokkinsa). Se on tietenkin aivan luonnollista, mutta näin kirjoittajana on mielenkiintoista nähdä, mikä teksti kolahtaa kehenkin ja millä perusteilla.

Kirja on rakennettu niin, että alussa on realistisia tarinoita ja vähitellen mennään oudompaan suuntaan. Ajattelin, että se olisi spekulatiivisuuteen tottumattomalle lukijalle siedätyshoitoa. Ilmeisesti se toimii, sillä minulle sanottiin, että tarinat vain imaisevat mukaansa ja kuin huomaamatta paikat ja tyylit vaihtuivat arjesta johonkin muuhun, oudompaan. Myös realistisen novellistiikan kyllästämät lukijat ovat olleet tyytyväisiä tähän ratkaisuun.

Koiperhoset, Shh shh, ne sanoivat, Rusakko sekä Umpipuun lapsi toimivat selkeästi houkuttimena ja koukuttajana sellaisille lukijoille, joille realismi on se tutuin laji. Samaan aikaan ne toimivat taas toisille kokoelman tylsimpinä tarinoina. Monille scifin ystäville Koska he olivat liian pyhiä ja Toisinkainen ovat taas olleet elämyksiä.

Tavallaan novellikokoelma toimii reaalifantasian kirjon esittelijänä (ei kuitenkaan tyhjentävänä sellaisena). Yksi lajityyppeihin liittyvä havainto oli netistä löytämäni, tuntemattoman kirjoittajan kommentti, joka liittyy nimikkeeseen spekulatiivinen fiktio: "Leinosen novellien aiheiden ja tyylien kirjo on kuitenkin niin laaja, että nimitys on tällä kertaa enemmän kuin oikeutettu."

Novellikokoelman kirjoittaja ei siis näköjään jää yksipuolisten kommenttien vangiksi.

Parantamisen varaa varmaan olisi tässäkin kokoelmassa, mutta onnekseni en ole lukenut tätä kokoelmaa vielä. Saa nähdä, kuinka monta vuotta se on hyllyssä ennen kuin tartun siihen. Julkaistuihin teksteihin ei oikein uskalla tarttua, koska vastaan tulee kuitenkin asioita, jotka olisi voinut kirjoittaa toisin...

Minulle tämä innostunut vastaanotto toimii hyvänä peilipintana jatkaa rohkeasti nyrjähtäneiden, metsästä, suosta ja alisesta ammentavien tarinoiden parissa. Novelleja? Kyllä. Romaaneja? Kyllä. Itse asiassa kaksikin, toinen nuorille, toinen aikuisille, ja molemmissa nyrjähtää.

Mutta ne ovat pitkällä viipeellä tulevia tekstejä. Ensin on työn alla yhdessä Eija Laitisen kanssa tehtävä nuortenkirja, joka näillä näkymin ilmestyy syksyllä 2006 (ellei taivas putoa niskaamme). Olen hieman arka mainostamaan julkisesti projektien valmistumisajankohtia, mutta tämä nyt näyttäisi toteutuvan. Loppuvuosi siis menee yhteisromaanin parissa, ja ehkä joululomalla ennättää sitten sukeltaa uusiin, fantastisiin maailmoihin. Muistiinpanoja kyllä kirjautuu paperille.

asöfd? Otsikssa googlaukzen aiakan syntyneitä typotuksia.

Ja tässä alapuolella suo, jossa kaikki syntyy.

Eilen sitten oli tavallaan uudet kirjajulkkarit, kun Lista, sarja jossa Valkeat langat ilmestyi, julkistettiin. Vai pitäisikö sitä kutsua profiiliksi, nuorille aikuisille suunnattuja kirjoja.

 Listan sivut ovat osoitteessa http://www.wsoy.fi/lista/

ja tuolta sitten näkee ne muut kirjat.

 
Se LISTA on siis se salaperäinen logo siinä kirjan alareunassa. Monet ovat nähneet siinä kuitenkin syvällisemmän merkityksen, USVA siinä selkeästi lukee. Kyllä, tämä oli tietenkin täysin suunniteltua...

Mitä sitten julkkareissa tapahtui? Curtis Sittenfeldiä haastateltiin (Curtis on nainen, minä jotenkin kuvittelin että olisi mies) ja samoin Giljotiinin kirjoittajaa Outi Alannetta (jonka haastattelusta jäi päällimmäisenä mieleen, että hän on sekä kirjallisuusseuran että SM-harrastajien yhdistystoiminnassa mukana, eksoottinen kombinaatio).Molempien kirjat kuulostivat houkuttelevilta. Prep - elämänkoulu ei ole mikään elämäntapaopas vaan ihan kaunokirjallinen romaani. NImi voi johtaa näköjään harhaan.

Julkkarit jatkuvat sitten huomenna, kun Mikkelin kirjoittajilla on kuutamoiltamat. Menemme viehättävään kaupungin keskellä olevaan puutaloon, pidämme nyyttärit ja nautimme hyvästä seurasta. Mauno lupasi tulla esittelemään Valkeat langat yleisölle. Olen kiitollinen, että tämä harras fanini ja lukijani on näinkin aktiivisesti seurannut minua ihan tänne maakuntaan saakka.

Mutta kun elämää mitataan hiuksenhienoina säikeinä, katse takertuu kaikkeen epäoleelliseen, ja ne asiat muuttuvat niin tärkeiksi että ne saattavat täyttää koko maailman...

 
Huomenlahjaa kirjoittaessani mielessäni oli alussa ihminen, joka tietää kuolevansa seuraavana päivänä. Millainen hän on, miten hän suhtautuu lähestyvään kuolemaan - ja miksi hän on valmis kuolemaan vapaaehtoisesti? Tähän mieltä vaivaavaan hetkeen yhdistyi ajatus siitä, että teleportaatio olisi kätevä keksintö: semmoinen olisi vain ensin keksittävä ja sitä olisi testattava... ja kukapa sitä sitten testaisi jos kuolema on todennäköinen vaivanpalkka, ensin rikolliset, kunnes aktivistit älähtävät ja kieltävät touhun epäeettisenä. Mutta kun koko hommasta tekee kulttuurillisesti merkittävän teon ja uhrauksesta mielekkään, löytyy vapaaehtoisia varmasti.

Päähenkilö Anarai Moketo kirjoitti oikeastaan itse itsensä. Minun oli helppo päästä hänen ajatusmaailmaansa, kun kuuntelin Anatheman A Fine Day to Exit – levyä, ja katselin levyn kannessa olevaa kuvaa: siinä katsotaan auton tuulilasin läpi aavaa merenrantaa, ja puhelinkin on jäänyt siihen eteen, joku on yrittänyt soittaa, mutta kukaan ei enää vastaa...

Anarai lausuu muutaman sellaisen ajatuksen, joka on itseänikin usein vaivannut, ja vaivaa yhä: kuolemanpelko ja lähestyvän kuoleman ajattelun umpikuja, erityisesti siitä näkökulmasta, että ateistin tulkinta on synkempi kuin uskovaisen, joka sentään voi lohduttautua kuolemanjälkeisen elämän toivolla. Ateistin lopussa on vain tyhjää, ei mitään, ja se on abstraktimpi ja vaikeammin hyväksyttävä ajatus kuin millä tahansa selityksellä kuvitettu taivasosuus.

 Preesens kuuluu tähän kerrontaan oleellisena osana. Onhan kyse miehen viimeisestä päivästä, hetkistä ennen hänen kuolemaansa, ja pienet yksityiskohdat ja aistihavainnot korostuvat preesensissä.

Novellissa on kohta, jossa päähenkilö käy läpi menneisyyttään välähdyksenomaisesti: olen viisi / olen viisitoista/ olen kaksikymmentäviisi. Kari Hotakaisen Iisakin kirkossa oli samankaltainen rakennelma. Tässä vaiheessa on tietenkin ihan turha sanoa, että minä keksin tämän ennen kuin olin lukenut Hotakaista... Monet ideat ovat universaaleja, ja tuokin on aivan pieni asia: minulle se oli kirjoittaessa kuitenkin sellainen kaunokirjallinen yksityiskohta, joka antoi kirjoittamiseen hyvän fiiliksen.

Huomenlahja on perinteen mukaan lahja, jonka sulhanen antaa morsiamelle hääaamuna.

Miksi maailma alkaa/ kun kello viimeistä kierrosta kuuluttaa
kun loppukaarretta alan suoraksi taivuttamaan / ja työllä henkeni salpaan

(Viikate: Katoan)

Saana kirjoitti blogissaan fokalisaatiosta ja näkökulmasta. Minä olen mieltynyt minä-muotoiseen kerrontaan. Sen avulla minun on helpompi heittäytyä ajatuksiin ja aistimuksiin mukaan.Kokoelmassa vain kahdessa novellissa on tarina kerrottu kolmannessa persoonassa.

Nyt seuraa seuraava spoilaava ajatelma novellista.

*

Koska he olivat liian pyhiä lähti liikkeelle ajatuksesta, että mitäpä jos jokin kaunis päivä kaikki naiset katoaisivat maapallolta. Ihan kaikki. Jäljelle jäisivät vain ne, joiden kromosomit tekevät heistä enemmän miehiä kuin naisia. Maailma on sen jälkeen miesten hallussa. Novelli käynnistyy 70 vuotta naisten katoamisen jälkeen, aikana, jolloin miehet ovat jo keksineet, kuinka naisia saadaan keinokohtujen avulla synnytetyksi. On selvää, että naisen asema on kaikkea muuta kuin vapaa tässä yhteiskunnassa.

Tarina on muutaman kumarruksen velkaa Margaret Atwoodin Orjattaresi-teokselle. Siinä missä Orjattaresi kuvasi alistettua naista, KHOLP kuvaa naista joka mieluummin uhraa naiseutensa kuin jää asemansa vangiksi. Näin jälkikäteen ajateltuna tarina heijastelee osaltaan sitä, mitä monille naisille bisneselämässä parhaillaan tapahtuu. Nainen ryhtyy tietoisesti kovemmaksi kuin miehet, on valmis uhraamaan oman naisellisuutensakin, jotta pärjäisi miesten maailmassa.

Novellissa oli alun perin enemmänkin irroittelua miesten onnellisesti yhteiskunnasta (koska ilman naisia miehillä oli tässä jutussa todella onnellinen elämä ja mukava yhteiskuntajärjestys!), mutta infodumppaus on infodumppausta, ja ateljeekriitikoiden kommentit kuultuani tein tarpeellisia leikkauksia. Paikoin tekstissä on vieläkin selittäviä osuuksia, mutta joistakin asioista teki mieli herkutella. Kuten siitä, että miehet kärsivät naisettomuudesta ja perustavat naisia palvovia uskonlahkoja...

Kukaan ei tullut minun viereeni. Ei koskaan. Ja siksi minä vihasin veljeäni yli kaiken. Hän vei kaiken sen rakkauden, joka oli tarkoitettu minulle. Kun se toistui viikosta toiseen, vuodesta vuoteen, tiesin mikä oli vikana. Olin kummajainen, joka ei kelvannut isilleen, tyhjä rukkanen, tarpeeton. En ollut edes ihminen.

Äiti oli varoittanut kulkijoista, joilla oli liian kirkas katse kuin kuolevilla juuri ennen matkalle lähtöä. Heidän suustaan tuli suuria sanoja, ja jos niitä liiaksi kuunteli, ne toivat vaarallisia ajatuksia ja veivät turmioon.

Novellikokoelmaa tehdessäni en halunnut pätkääkään problematisoida eri lajityyppejä. Pelkästään fantasian ympärille kietoutunut kokoelma alkoi kuulostaa tylsältä, samoin liian realistinen, vain suomalaisen arjen ympärille tehty kokoelma. Sekalainen seurakunta oli paljon mielekkäämpää kasata, koska se tarjoaa erilaisille lukijoille elämyksiä ja oli minulle itsellenikin mielekäämpää työstää.

Siksi siis mukana on kokonainen kirjo erilaisia tarinoita. Portissa ilmestyneet "suosikit" oli helppo ottaa mukaan. Mutta yhdeksän novellia ei ollut vielä riittävä kokoelmaksi, joten pöytälaatikkoa piti pöllyytellä lisää ja viisi kokonaan uutta tekstiä päätyi sitten täydentämään kokonaisuutta: Kerran Gotlannissa, Jäiden lähdön aikaan, Koska he olivat liian pyhiä, Hiekkameren jumalat ja Huomenlahja.

Kuten monet tietävätkin, Portin kirjoituskilpailu on toiminut minulle sellaisena sparrauskenttänä, kisaamisareenana, jonka deadlinet ovat piiskanneet tekemään tekstit valmiiksi. Kisassa menestyneet novellit ovat myös toimineet peilauspintana siitä, mikä on hyvää science fictionia ja fantasiaa, ja miten eri kirjoittajat tekstejään tekevät.Tässä astuu kuvaan se terve kataus ja toisen kirjoittajan kunnioitus: hyviltä voi oppia paljon.

 
Kaikki nämä viisi novellia ovat jossakin vaiheessa Portin kisan bu-listalla käyneitä novelleja, ei siis ihan menestyneitä, mutta niin hyviksi katsottuja, että ovat kuitenkin saaneet sillä tavalla maininnan. Kerran Gotlannissa on käynyt kisassa peräti kahdesti, ja se oli alun perin sellainen kamala "outoja tapahtuu maaseudulla" –tyylinen novelli, josta Liisa Rantalaiho on joskus varoitellut (että semmoisia kisaan tuli yhteen aikaan ihan solkenaan). Mutta tässä on kokonaan uudelleen kirjoitettu versio, ja tekstit eivät ole käyneet enää kisassa tämän näköisinä kuin ne nyt ovat.

Nyt sitten seuraa spoilereita viidestä uudesta novellista. Jos haluat lukea novellit ilman että tiedät niistä etukäteen mitään, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Jäiden lähdön aikaan sijoittuu samaan muinaissuomalaiseen jatkumoon, johon Lautturin tytär ja Velhonaisen salli elääkin on ajateltu. Novellin alussa on keskiössä äidin ja tyttären välinen tiukka suhde ja tyttären vapaudenkaipuu. Nuori nainen ei ymmärrä vanhan korppimaisen äitinsä vahtaamista, vaan lähtee viettiensä viemänä mieluummin ventovieraan miehen matkaan. Tarina itsessään niputtaa yhteen useita mytologisia tarinoita, kuten metsän peiton, lintukodon ja maahisten valtakuntaan joutumisen. Tarinan loppupuolella on nitkahdus, jossa vuodenaika vaihtuu nopeutetusti kesästä syksyksi. Ehkä voi hämmentää, mutta tarkoituksellista kaikki tyynni.

Jos tarinasta miettii tematiikkaa, niin vahvasti tämä kyllä korostaa ihmisen tekemien valintojen virhealttiutta. Päähenkilö on viaton, mutta hän joutuu silti kärsimään.Melankolinen tarina.

 
Äitini seisoi viljahalmeen keskellä viikate kädessään. Vilja lainehti, se oli erityisen runsassatoinen, muhkuraisella pellollamme ei ollut koskaan kasvanut sen kaltaista.

– Päätit sittenkin palata kotiin, hän sanoi minut nähtyään.

Juoksin äitini syliin ja hän vastasi halaukseeni. Voima valui käsistäni maahan, imeytyi pois. Äiti kannatteli minua kuin pientä lasta.

Hän puristi minua liian lujaa, erkanin hänestä, otin askeleen ja toisenkin taaksepäin. Hän kohotti viikatteen ja heilautti sitä kerran nilkkojeni kohdalla. Vereni imeytyi maahan ja hedelmöitti maan, vilja kasvoi silmieni edessä metrin korkeammaksi.

– Nyt et enää juokse emoasi karkuun, hän sanoi.

Huomasin, etten ole ehtinyt omille kotisivuillenikaan laittaa mitään kirjan sisällöstä. Asiantila täytyy korjata, joten bloggaan nyt  alkajaiseksi ajatelmia novelleistani. Minua lisäksi pyydettiin erääseen oppilaitokseen puhumaan scifin realistisuudesta mm. omien tekstieni esimerkkien avulla, joten tekstejä on syytä kelata taas uudelta kantilta. Realismiosuus onkin reaalifantasian valossa ihan mielenkiintoinen asia pohdittavaksi...palaan siihen myöhemmin.

Novellikokoelma on, no, kokoelma: 14 novellia, 9 ennen julkaistua, 5 ennen julkaisematonta.. Käsikirjoitus on alun perin lähetetty kustantamoon syksyllä 2004. Silloin testasin kokonaisuuden kiinnostavuutta, ja kun aikanaan sain positiivista palautetta, täydensin kokoelmaa uudella tuotannolla. Varhaisin novelli, Umpipuun lapsi, on kirjoitettu alun perin vuonna 1999. Se on toinen Portissa menestynyt novellini, sen edeltäjä, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, oli mielestäni liian vanha ja tyylillisesti epäsopiva kokonaisuuteen, velkaa vähän turhan paljon Pratchettin ja Gaimanin Hyville enteille. Jos joku haluaa siihen tutustua, niin sen löytää Portista 2/1999

Minua on aiemmin kiitelty siitä, että kirjoitan hyvin erilaisia tekstejä, ja kokoelma heijastaa innostukseni erilaisia kohteita. Osa novelleista, kuten Kerran Gotlannissa tai Rusakko, on kevyesti spefillä maustettuja. Osa taas menee scifin työkalulaatikolle ja operoi siellä tosissaan, kuten Toisinkainen. Velhonaisen salli elää, Lautturin tytär ja Jäiden lähdön aikaan muodostavat suomalaiskansallis-kalevalahenkisen kokonaisuuden, johon on myös sotkettu muita myyttejä mausteeksi.Taikuus on novelleissani myyttishenkistä, ei sellaista korkealle fantasialle ominaista mahtipontista magian loitsintaa.

Dystopioihin olen myös näköjään mielistynyt: Mestariseppä lähestyy maailmaa hyvin totalitäärisestä näkökulmasta (vaan toivoa on!) ja Koska he olivat liian pyhiä kuvaa entäpä jos –tulevaisuutta (jossa siinäkin on toivoa). Ei mene kertojan kansalla kovin hyvin Hiekkameren jumalissakaan. 

 
Erilaiset valtasuhteet, rajojen rikkominen ja yksilö vs yhteisö näyttävät kummittelevan teemoina tuotannossani. Metsä, suo ja vesi pilkahtavat tarinasta toiseen. Velhonaisen salli elää on sijoitettu lähes kokonaan suolle, Umpipuun lapsessa suunnistetaan ja perehdytään suonsilmäkkeen saloihin. Jäiden lähdön aikaan sivuaa metsään liittyviä uskomuksia ja siinä soudetaan, kuten Lautturin tyttäressäkin.

Vahvoja naishahmoja kokoelmasta löytyy useitakin. Koiperhoset, Mestariseppä ja Huomenlahja antavat äänen miehelle, itseriittoiselle toimittajalle, vanhalle työteliäälle ammattilaiselle ja nuoruuden päivänsä menettäneelle itsetuhoiselle uhrautujalle. Henkilögalleriasta löytyy myös kaksi tyttöä, olento – ja kissa.

Ihmiset ovat muutosten kourissa tai kohtaavat jotakin sellaista, joka aukaisee heidän silmänsä.Tarinoissa on melankoliaa ja kaihoa, menetyksen tuskaa mutta myös uuden alkua.

Muutama huomio vielä, mitä novelleista on sanottu. Shh, shh, ne sanoivat luettiin ääneen Boris Hurtan luona kirjallisessa iltapäivänvietossa pari vuotta sitten. Boris  totesi, että jos hän ei olisi tiennyt tekstiä minun kirjoittamaksi, ei novellin jujua olisi osannut odottaa ja se olisi ollut enemmän ylläri, kuin mitä se nyt genrelasien läpi on. Rusakko on luettu niin, että sen kummitustarinaviitteitä ei ole huomattu olleenkaan. Ja Valkeita lankoja on nähty puhtaana dementoituneen naisen sielunelämän kuvauksena ilman superpositioita ja häilymistä.

Kun itse nyt selaan kokoelmaa, soi päässäni samaan aikaan Viikate, Värttinä ja CMX, jossakin taustalla kuuluu The Gatheringin seesteinen laulajan ääni.

Näen edessäni lankakerän, jossa on mustia säikeitä ja muutama valkoinen. Valitsen sellaisen langan, jonka päässä huoneeni ovi on auki. (Valkeita lankoja)