Vihdoinkin on ollut aika lukea kirjoja. Bussi- ja junamatkat ovat oivallisia hetkiä, ja tyhjiä taukoja täyttää mielellään jollakin ajattelemisen arvoisella (muullakin kuin omilla teksteillään ja ideoillaan).

Sari Peltoniemen Suomun hotkaisin hetkessä. Kuten Sarin kirjat yleensä, se imaisi alusta saakka mukaansa. Kirja yhdistelee arkirealismia, vaihtoehtohistoriaa, lentoliskoja, jättiläisiä ja erästä muuta myyttiä tyylikkäästi. Aineksista huolimatta kirja ei mene solmuun, vaan kaikki toimii hyvin sulassa sovussa keskenään. Isälle osoitetuista kirjeistä pidin, mutta niitä olisin lukenut enemmänkin, ja isästä ehkä lisää: eritoten siksi, että Turun Kirjamessuilla olleessa haastattelussa Sari paljasti, että hahmon henkisenä esikuvana ainakin hyvien piirteiden osalta on ollut Boris Hurtta. Lukukokemustani myös hivenen häiritsi se, että Sarin haastattelija kysyi messuilla muutamia kysymyksiä, joiden kautta spoilaannuin ja tiesin, mitä odottaa (mikä siirtää painopisteen aiheesta "hei miksi näin tapahtuu" suuntaan "missä kohdassa se jännä tulee" ja se ei ole aina hyvä lukijalle). Minusta kirja toimii parhaiten jos ei tiedä muuta kuin lähtöasetelman.

Sarin kirjoitustyyli on napakka, ja lauseiden välissä pilkahtelee sarimaista sopivan kuivaa ja älyllistä huumoria (Sarimaisen kuivan ja älyllisen, sopivan pisteliään ja kuplivan huumorin tuntee parhaiten, jos on saanut Sarilta sähköpostia, tai istunut joskus nokakkain). Kirja ammentaa vaikutteita David Almondin ja Philip Pullmanin tuotannosta: Pullmanin trilogiassa isä-tytärsuhde oli merkittävässä asemassa, ja todellisuuksien välillä oli olemassa jatkuva yhteys. Kaunis, ehyt kirja, mutta silti ihan omanlaisensa, esikuvat eivät kahlitse.

 
Sari on muuten juuri liittynyt reaalifantastikkojen joukkoon. Samoin kuin Jani Saxell. Reaalifantastikoksihan pääsee jos tuntee olonsa reaalifantastikoksi ja julistautuu sellaiseksi.