"Mukava kirjoittaa ja jättää lokerointi kustantajan ja lukijoiden päänvaivaksi."

Näinhän se on aina ollut. Kirjoittajan ei kannata lokerointia kovasti ajatellakaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi suureen ääneen lokeroidaan tekstejä reaalifantasiaksi ja dissataan kaikkea muuta lokerointia.

Ei nyt varsinaisesti dissata: totta kai maailmassa on scifiä ja fantasiaa ja kauhua sun muuta, ja jos tietoisesti kirjoittaa scifiä sen perinteitä kunnioittaen, niin mikäs siinä. MInäkin olen kirjoittanut scifiä ja edelleen mielelläni kirjoitan, kun haluan nimen omaan laittaa tekstin siihen lokeroon. Sitten on vain elettävä lajityypin vaatimusten mukaisesti ja esim. keksittävä asioille tieteellinen selitys.

Mutta mutta... jos tekee teoksen, jonka haluaa lähtökohtaisesti olevan omassa mielessä sekoitelma kaikkea mahdollista, jossa voi tapahtua mitä tahansa, esim. realismiin voi tunkeutua sekä fantasiaa että scifiä että kauhua samaan aikaan, niin enpä menisi kutsumaan sitä itse puhtaaksi joksikin yhdeksi lajityypiksi.

Reaalifantasia on minulle keino esim. outouttaa tarinaa. Olen ainakin itse huomannut omassa tuotannossani, että "kirjoitanpa nyt Portin kisaan sf-novellin" ajattelun on jossakin vaiheessa alkanut haitata minua itseäni, ja kahlita mielikuvitusta. Kun sanon itselleni jo kirjoittamisvaiheessa, että tekstin ei tarvitse noudattaa scifin tai fantasian logiikkaa, niin juonen/ideoiden valintatilanteissa on paljon enemmän vaihtoehtoja.

Toki taustalla on sekin, että julmassa kustannusmaailmassa pieni naamiointi on ihan paikallaan.Lasten- ja nuortenkirjapuolella fantasia ja kauhu tuntuvat olevan ihan ok, mutta monissa muissa yhteyksissä on vielä paljon asenteissa muuttamista. Toki Suomessa spefiä kirjoittavan kirjailijan ei tarvitse kätkeytyä salanimen taakse, kuten tuntuu monissa muissa Euroopan maissa olevan.

Reaalifantastikkoudessa on siis kysymys myös itsensä markkinoinnista. Johonkin koulukuntaan kuuluminen on asia, jolla saadaan nimi painumaan paremmin ihmisten mieliin. Että kyllä sen voi myöntää, että oma lehmä on vahvasti ojassa - ja niin on monella muullakin kirjailijalla.

Alkaa vähitellen valjeta, miksi en ole saanut myytyä mitään minnekään... :)

Ja toki edelleen kirjoitan ihan puhdasta fantasiaa ja scifiä, ja rehellisesti kutsun teosta/tekstiä sellaiseksi, jos se oikeasti on sitä. Mutta esim. yhdistelmä epämääräinen tulevaisuus + avaruusalus + enkelit ja demonit myyttisinä hahmoina + puhuvat maagiset puut ei nyt oikein selkeästi yhtä tiettyä lajityyppiä, ja kyllä tieteellistä scifiä etsivä pettyisi, jos ei edes yritettäisi pysyttäytyä tieteessä. Ja kyseiselle esimerkkitarinalle tekisi huonoa yrittää selittää kaikkea tieteellisesti - parempi prosessin aikana unohtaa rajat ja katsoa sitten jälkikäteen, mitä on saanut aikaiseksi ja kestääkö tarina kasassa.

ja minähän se tuossa

Mikä ero on maagisella realismilla ja reaalifantasialla? Onko reaalifantasia uusi asia vai pikemmin pienen kirjailijajoukon markkinointikeino? Onko kirjailijalle tarpeellista tehdä itsestään "ismi" vai kuuluuko tehtävä jollekin kirjallisuustutkijalle, joka ajan saatossa luokittelee Lumikot ja vastaavat määrittelemänsä "ismin" alle?

Maaginen realismi on tyylilaji, jossa muuten realistiseen kerrontaan liitetään maagisia elementtejä. Garcia Marguez ja Isabelle Allende nyt kirjailijaesimerkkeinä. Se on ollut terminä käytössä jostakin 1960-luvulta lähtien.

Reaalifantastikko voi yhdistellä kirjallisuuden elementtejä ihan vapaasti, ja hän voi tuotannossaan tehdä myös tyylipuhtaita jonkun lajityypin edustajia. Ei se poissulje reaalifantastikon ajattelutapaa eli halua leikitellä lokeroilla ja rikkoa totuttuja ajattelumalleja.

Ihan samoin kuin klassikkojen suhteen niin jälkipolvet määrittelevät, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Me pidämme meteliä, koska haluamme rikkoa omassa päässämme ja lukijoiden ja kustantajien päässä olevia raja-aitoja. Vielä turhan usein kuulee lukijan sanovan että yäk, mä en koske siihen koska se on maistreamia/fantasiaa/dekkari/nuortenkirja. Minusta se on genrerasistista käyttäytymistä. Toki jos on 100% varma että nauttii vain dekkareista, niin saahan sitä olla genrerasisti - lukija päättää tietenkin mitä lukee ja miksi. Ja jos on kirjoituskisan tuomari, ja kisassa etsitään avaruuteen sijoittuvaa scifiä, niin silloin laidan yli lentää kaikki joka ei määritelmään sijoitu. Se on pelin henki silloin ja perustellusti.

Mutta kun itse luen, niin haluan suhtautua kirjoihin avarakatseisesti ja kokeilunhaluisesti: pidän siitä, että kirja yllättää minut. Usein kirja yllättää kun ei tosiaan voi tietää, onko loppuratkaisu tietyn kaavan mukainen: ja sehän usein sitä on, jos esimerkiksi teos on luokiteltu dekkariksi, niin normaali dekkarin lukija tuntee olonsa petetyksi, jos ratkaisu on yliluonnollinen. Mutta jos haluan kirjoittaa dekkariasetelmista lähtevän tarinan, joka sisältää yliluonnollisia elementtejä, niin en kyllä menisi laittamaan siihen takakanteen sanaa dekkari. Laittaisin pikemminkin vaikkapa että "romaani, jossa mitä tahansa voi tapahtua". Lukijalle voisikin sitten tulla yllärinä, että kaikki ei suju kuten aina normaalisti näissä tarinoissa sujuu.

Reaalifantastikkous on uusi asia, ainakin meille, ja totta kai se on liikkeen jäsenille markkinointikeino. Onhan kirjallisia yhteenliittymiä ja salaseuroja ollut ennenkin. Ja me olemme avoin porukka, joukkoon saanvat muutkin kirjailijat liittyä jos tuntevat asian omakseen.Tietenkin tämnmöinen julistelu herättää myös ärtymystä. Mutta mielummin ärtymystä kuin pelkkää tyhjää viivaa ja välinpitämättämyyttä, jonka kohteeksi on niin helppo joutua. Kirjailijoiden elämä on jatkuvaa taistelua seuraavasta kustannussopimuksesta. Yhteenliittoutuminen antaa edes hieman enemmän painoarvoa siinä tilanteessa, kun seuraavaa käsikirjoitusta esittelee kustantajalle: se ei ole enää joku ihme sekasikiö ja friikki vaan sillä on jonkinlainen paikka kirjallisessa kentässä, tapa jonka kautta sitä voi koettaa tulkita.

Erityisen tärkeää minulle reaalifantastikkoudessa ovat öiset nakukirmailumme niityllä hattupäisten vuohien kanssa pienen apinan soittaessa taustalla posetiivista Finlandiaa ja Suurmestarin lukiessa Seitsemää veljestä väärinpäin.

J-Dog, älä nyt kaikkia salaisia initiaatioriittejä ja juhlamenoja paljasta. Jätetään uusille tulokkaille arvuuteltavaa, mihin kaikkeen sitä joutuukaan, kun meidän kelkkaan lähtee.

Seurasin hämmentyneenä tätä sananvaihtoa, mutta onneksi lopussa päästiin asian ytimeen. Ehdin jo hetken luulla, että luvattuja kemuja ei pidetäkään. Siinä tapauksessa olisin heti perunut jäsenyyden reaalifantastikoissa ja liittynytkin postmodernistien omaan kerhoon.

"pidän siitä, että kirja yllättää minut"

Tämä on tietysti hienoa, mutta olet silloin vähemmistössä. Hyvin, hyvin monet lukijat etsivät samaa luettavaa, mutta hieman eri raameissa. Sen takia esim. dekkarit ja eeppinen fantasia ovat niin suosittuja. Sen takia monille lukijoille yllätykset ovat useimmiten negatiivisia. Saman ilmiön voi nähdä myös tv-sarjoissa.

Saatan olla lukijana vähemmistössä, mutta kirjoittajana en voi ajatella, että toistaisin koko ajan samaa kaavaa, eli kirjoittaisin samaa tarinaa hivenen uusissa puitteissa uudestaan. Se ei ole minulle kirjoittamisen ydin. Jos tekisin koko ajan vaikkapa yhden lajityypin sisään mahtuvia kaavamaisia tekstejä, ahdistuisin.

En tarkoita, että esim. dekkareita kirjoittava olisi automaattisesti saman kaavan sisään kirjoittava. Totta kai siinäkin pääsee varioimaan ja luomaan. Mutta minulle lajityypin sisään mahduttaminen, jos se tarkoittaa ennalta-arvattavuutta, olisi pitemmän päälle kirjoittamisen motivaatiota syövä tekijä. Haluan kokeilla, oppia uusia juttua, muuttaa näkökulmia ja kehittyä omissa puitteissani. MInulle genrerajojen rikkominen omassa ajattelutavassa on sitä kehittymistä.

Minäpä taas ajattelen, että hyvä kirja luovii onnistuneesti siinä tutun ja yllätyksellisen välillä. Lukija kaipaa kiinnittymiskohtia, ennen koetun tunnetta, jopa kliseitä - hän haluaa ymmärtää pienestä vihjeestä minkälaisesta henkilöstä tai tapahtumasta on kyse. Lukija haluaa ajatella "hahaa, minä tunnen tämän tyypin!". Mutta samaan aikaan täytyy olla yllätyksiä, tuoreutta, totaalista päälaelleen kääntymistä. Muutenhan lukija lukisi aina samaa kirjaa.

Kannatan Tr:ää. Kiinnittymiskohtia, samastumiskohtia, tuttuja elementtejä tarvitaan, että tarinaan pääsee kiinni. Mutta eihän dekkarikaan ole mistään kotoisin, jos juoni on ennalta arvattava.

Kokemukseni (täysin kattavan tietysti) mukaan väittäisin, että useimmat lukijat nauttivat tullessaan huijatuiksi ja yllätetyiksi.

Se onkin sitten taas yksilöllisempää, millaisia yllätyksiä lukija sietää. Sietääkö vaikkapa sellaisen yllätyksen, että realistisesta linjasta irrottaudutaan, kesken arkisten meininkien? Tai toisinpäin?

Kirjoittaja tietenkin toimii niin kuin katsoo mielekkääksi, ja tässä peesaan Annea. Minustakin olisi tosi tylsää ja turhauttavaa kirjoittaa sillä asenteella, että on pysyttävä jonkun genren tai tyylin pilttuussa, jottei lukija järkyty.