Veroilmoitus on VIHDOINKIN valmis ja postituskunnossa. Sen kunniaksi pannullinen kahvia huiviin!

Tähtivaeltajapäivästä ajattelin nyt tovin jorista.

Ehdimme tapahtumapaikalle juuri ajoissa, auton dumppasimme tutun talon viereen Käpylään. Heti varttia yli kaksitoista oli ensimmäinen esitykseni, kerrankin sain olla panelisti eikä aina puhiksena. Sf-tv-sarjoista oli nyt keskustelua. Aika tuntui loppuvan auttamattomasti kesken. Vielä edellisiltana sähköpostivalmisteluihin osallistunut Eemeli luovutti vauvojen hyväksi ja ilmoitti tekstiviestillä, ettei pääsekään paikalle.

Kaikki panelistit (Kasvi, Nieminen, Ahlroth, minä) eivät olleet katsoneet samoja sarjoja, mutta sekin oikeastaan oli jo tulos sinänsä: seuraamisen arvoisia sarjoja on nykyään paljon. Allroots oli varustautunut aiheeseen hyvin pohjustuksella: teeveesarjojen merkitys uutena kerrontamuotona tekee todennäköisesti lähtemättömän vaikutuksen nykysukupolveen. Sarjat ovat muuttuneet jatkuvajuonisiksi, lopussa häämöttävään focukseen tähtääviksi. Sarjoilla on jatkuva kaari, jota jokainen jakso tukee. Enää ei pelata erillisillä jaksoilla vaan toisiinsa kytkeytyvillä luvuilla. Ja tähän heijastuu siihen, ettei sarjoja jaksa oikein katsoa kerran viikossa töllön ääressä: ne on saatava DVD:llä tai "muilla keinoin". Esimerkiksi Lost ei oikein toimi kerran viikossa katsottuna, ehtii jo detaljit unohtua ennen kuin samaan henkilöön palataan. Olisin valmis ostamaan sarjoja suoraan koneeni kovalevylle tekijältä (eli siis yhtiöt mainoksineen voisi pudottaa pois välistä). Tyylin euro per jakso, 25 egeä per kausi. Näin ehkä myös hyvät sarjat pysyisivät tuotannossa, nythän amerikkalainen yleisömäärä vaikuttaa siihen, että sarjoja lakkautetaan kesken kauden. Mähnää. Ehkäpä jo lähitulevaisuudessa sarjat julkaistaan ensin verkossa ja DVD:llä sitten joskus vasta telkkarissa niille, jotka eivät halua ostaa tuotetta. Ja fani voisi tosiaan vaikuttaa sarjansa jatkuvuuteen ostamalla sarjaa itselleen.

Paneelin jälkeen nautiskelin aamuvaahdon yläkerrassa (PPTT+minä) ja taisimme siinä samalla jo vetää suuntaviivoja koko päivälle. Minä mm. säikyttelin Peltoniemen Saria aikatauluilla (hän oli oikeassa ajassa, minä en).

Toinen paneelini käsitteli spekulatiivista kirjoa. Palasin takaisin tuttuun vetäjän rooliin. Paikalla oli tällä kertaa satsi kirjailijoita, jotka  edustivat kirjoa eri kanteilta, scifistä perinteiseen fantasiaan. J Pekka Mäkelä ja Ilkka Auer näyttävät veljeksiltä, parrakkaita veijareita molemmat. Sari toi minulle hienon kuparilohikäärmeen, joka toi mieleeni "Lautturin tyttären" takorautaiset olennot. Kimmo Lehtonen täydensi ketjua kertomalla verkossa julkaisemisen kokemuksista.

Tärkein havainto lienee Sarin sanoma: se että nyt kaksikymppiset kirjoittajat ovat sisällä genrenvaihtelussa ja osaavat käyttää suvereenisti asioita, jotka meille ovat vielä ehkä hieman vieraita. Kymmenen vuoden kuluttua kustannustoimittajatkin suhtautuvat ihan uudella tavalla kustantamoihin valuvaan tavaraan. Oma huomioni on ollut se, että paljon hienoja kotimaisia käsikirjoituksia kirjoitetaan, mutta siellä ne jossakin pinoissa pölyttyvät.

Niin, kyse ei ole kässäreiden tasosta (tasoa kyllä on) vaan siitä, keitä istuu kustantamoissa. Realismin valta murretaan lopullisesti sillä, että kustantamoissa on genrekirjallisuuden vivahteita ja moninaisuutta ymmärtäviä kustannustoimittajia ja kustannuspäälliköitä, jotka näkevät spekulatiivisen kerrontatavan mahdollisuudet. Ideaalitilanne olisi se, että lajityyppien rajat olisivat sen verran hämärtyneet, että kukin voisi rakennella tarinan vaatimaa kirjallisuutta, ilman ylhäältä tulevaa kategorisointia. Fantasia kyllä nykyään alkaa jo kelvata kustannusohjelmiin, mutta science fiction ja kauhu ovat edelleen altavastaajien asemassa – jos ajatellaan kaikkia kustantamoita ja niiden kotimaista antia.

Panelistit olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kotimaisia avaruusoopperoita emme varsinaisesti kaipaa, vaan modernia ja omintakeista meininkiä. Kirjailijat eivät välttämättä huomaa henkilökohtaisesti olevansa ohjailun alaisena, mutta kyllähän kirjallisuuskenttä on vuorovaikutusta, puolin ja toisin. Palkinnot ja yleisön reaktiot ohjaavat kustantajia, kun taas kirjailijat ja kustantajat muovailevat toisiaan. Yksi menestys tasoittaa tietään toisille. Henkilökemioilla on merkitystä. Kustantajan kanssa hyvin juttuun tuleva kirjailija pystyy vaikuttamaan kustantamon linjaan edes pikkuriikkisen, kun taas toimittajien ping pong –palloksi joutuva kirjailija joutuu pelkäämään oman uransa puolesta. Ei ihme, että kustantajia vaihdetaan.

Läheskään kaikkea ei spefistä ole sanottu, mutta nyt alkaa olla semmoinen tunne, että jotakin uutta kirjallisuuskeskusteluun olisi kaivettava esille. Finnconissa kustantamiskeskustelu jatkuu, toivon mukaan syväanalyysillä siitä, mihin aikuisten puolella ollaan menossa. Luulen oivaltaneeni jotakin luettuani Jukka Halmeen toimittamaa Uuskummaa –kokoelmaa. Kokoelman julkaiseminen on hieno kulttuuriteko Kirjavalta: opus pitäisi istuttaa jokaisen aloittelevan spefikirjoittajan kouraan ja todeta, että tähän olisi hyvä tähdätä kun esimerkiksi kirjoittaa fantasiaa. Genre ei ole toisten ennalta sanelema putki, se on mahdollisuus, aavistus, häivähdys – jota jokaisella on oikeus, oikeastaan jopa velvollisuus rikkoa ja muovata mieleisekseen.

Spefi-paneelin jälkeen iski sitten ruokintatauko ja minun herpaantumiseni. En yleensä omien esitysten jälkeen jaksa keskittyä mihinkään järjelliseen (ja jäi Maketzun leffapaneeli näkemättä). Siksi löysinkin itseni Ruttopuistosta (+PPT), tsekkasimme olisivatko Zombie walk –ihmiset paikalla. Eivät olleet, mutta me teimme parhaamme ollaksemme asianmukaisia. Kärähdin ns. rysän päältä kiinni, kun kollega juoksi töistä kotiin puiston läpi. "Mitä sää täällä teet?" No sitähän minä... Muovimukit sain haltuuni joskus illemmalla. Nyt on kaikkia kesäisiä reissuja varten asianmukainen arsenaali hyppysissä. 46 muovimukia, anyone? Ehkä Åconissa tarvitaan...

Dubrovnikiin palasin visan aikana, lyhyitä pyrähdyksiä seurueesta toiseen ja Finncon-asioista ja monesta muustakin puhumista. Nappasin Priestiltä nimmarin ja osasin jopa lausua kirjain kirjaimelta etunimeni oikein (A-N-N-E). PPT katosi jossakin vaiheessa. Kotiin lähdimme joskus puoliltaöin. Hassu sattuma oli, että kun hyppäsimme bussista pois niin samalla pysäkillä oli myös Salmisen Katja, tulossa jostakin. Jälleen Finnconista muutama lyhyt sananvaihto. Autokin oli tallessa, ja Käpylässä poliisisetä halusi välttämättä puhalluttaa. Onneksi minä puhaltelin siellä pelkääjän paikalla ilmaa. Kotimatka sujui lähinnä nukkuen, Renkomäessä kävimme syömässä. Kotona joskus klo 03.

Kyllä kannatti! Jennyn kanssa jäi jutustelu ihan muutaman pikaisen lauseen vaihtamiseksi, harmi. Jenny  on piirrellyt TV-päivän ihmisistä hienoja kuvia, tsekatkaapa täältä.