On kaksikin näkemystä: miten ylittää fandomin ja ns. mainstreampiirien välinen kuilu. Ja miten kirjoittajana jäsentää sen mitä on tekemässä. Puhun nyt tuosta jälkimmäisestä.

Miten minä reaalifantasian koen ja ymmärrän omassa tuotannossani:

Reaalifantasia ei ole kirjallisuuden tyylisuunta vaan ajattelutapa, kirjailijan/kirjoittajan tapa jäsentää kirjoittamaansa. Voin kirjoittaa science fictionia, fantasiaa, kauhua, maagista realismia, mitä tahansa, lukijan näkökulmasta jotakin tai kaikkia noista lajityypeistä, mutta ajattelen tekstiä reaalifantasian kautta. En kirjoita lajityyppiä. En halua kahlita itseäni siihen, että teen tekstistä väkisin jonkin tietyn lajityypin edustajaa. Minä teen teosta, jossa käytän tarvittavaa määrää konsensustodellisuudesta poikkeavia aineksia. Haluan outouttaa, nitkauttaa rattaita johonkin uudenlaiseen asentoon.

No niinhän tekee kuka tahansa, joa kirjoittaa scifiä tai fantasiaa, voi tähän sanoa. Niin mutta kyse onkin nyt henkilökohtaisesta dilemmasta. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää tätä, teksti on tutun scifin tai fantasian oloista. Tai nähdä sitä että miksi lajityyppi kahlitsee kirjoittajaa. Ei se kait yleensä kahlitse, kirjoittajat ovat tyytyväisiä esim, siihen, että tekevät dekkareita. Sen rajoittavan asian ymmärtää kuitenkin esim. kirjoituskisan tuomariston näkökulmasta, jos yhtenä määrittävänä tekijänä on genre. Esimerkiksi nyt arjen outous –kisassa. Huomasin juttelevani yhden tuomarista, Liisa Rantalaihon, kanssa siitä, onko jokin teksti toimiva spefinä vai ei. Ja samaan hengenvetoon sanovani, että "novelli on hyvä, mutta se ei ole spekulatiivinen".

Minua itseäni häiritsee nykyään, kun on pakko arvottaa tekstejä tällä tavalla. Kirjallisuuttahan tässä kirjoitetaan, ei lajityyppiä. Tai ainakin minä ajattelen kirjoittavani kirjallisuutta. Mutta minusta tuntuu, että ongelma ei nyt ole kirjoituskisoissa (niillä on oma funktionsa, Arjen outouden kohdalla etsitään Usvan linjan mukaisesti spekulatiivisia tekstejä) vaan siinäkin, että elämä "fandomputkessa" ajaa kirjoittamaan tietynlaisia tekstejä, kierrättämään klisettä ja toistamaan asioita, jotka ovat tuhat kertaa sanottu ja käytetty.

Minusta kirjoittavassa fandomissa siis tuijotetaan liikaa lajityyppiin. Tämä mielikuva minulle on syntynyt esim. Novan ja Hekuman esiraadeissa suhteessa minkä tahansa muun kirjoituskisan esiraatiin, kun lukee sitä satoa mitä ihmiset tuottavat. Ns. mianstreamkisassa ei mietitä onko teksti lajityypin mukaan ok, koska mainstrean ei ole lajityyppi. Minusta se luo kisoihin erilaisen hengen.

Olen itsekin syyllistynyt kirjoittajana lajityypille pyllistämiseen, ja vahvastikin: se on luontevaakin silloin kun vasta hahmottaa itselleen mistä science fictionissa ja fantasiassa on kyse, ja mitä minä itse voisin siihen tuoda lisää. Mutta jossakin vaiheessa voi tulla eteen semmoinen vaihe, että huomaa kulkevansa edeltä määrättyjä polkuja, lajityypin määrittämää uomaa, toistavansa  niitä kaavoja, mitä "hyvän scifitekstin kaava" vaatii. Siis semmoinen oman pääkopan muodostama kaava, joka muodostuu esim. lukemalla genrekirjallisuutta ja siitä vahvasti vaikutteita ammentamalla, valmiita muiden antamia kaavojahan ei ole olemassa.

Henkilökohtainen vastaukseni reaalifantastikkojen aiheuttamaan hämmennykseen on, että kirjoittaja voi kirjoittaessaan pyrkiä ajattelemaan vähemmän lajityyppiä, ja toimia kuten reaalifantastikko: poimia eri lajityyppien "rusinat pullien päältä"  (Tero Ykspetäjää siteeraan tässä) ja  keskittyä omintakeisen ilmaisutyylin ja näkemysten löytämiseen.
 

Ei kaikilla tätä lajityyppiin fakkiintumiseen ongelmaa ole. Moni kulkee omaa tietään ja löytää omat polkunsa vaivattomasti. Mutta tunnustan itsestäni sen, että minun on nykyään vaikea kirjoittaa novelleja, jos ajattelen niitä science fiction – tai fantasiateksteinä. Kaikki aloittamani scifitekstit ovat jääneet kesken, ne eivät tyydytä minua. Minun on etsittävä motivaationi jostakin outokummasta, uusmaagisesta reaalihumpasta tai mielellään unohdettava kokonaan se, mitä teksti edustaa, ja sen sijaan paahdettava vain tarinan itsensä tarjoamalla rämeiköllä. En muuten kirjoita puhtaasti realistisia novellejakaan, vaan jotakin epämääräistä teksteihin tuntuu luikertelevan mukaan. Samalla linjalla haluan jatkaa.

Spefijuuriani en kiellä. Kirjallisen urani motivaattorina on ollut Portin kirjoituskisa ja kaikki ne novellit, joita olen siihen kirjoittanut. Mutta läpimurtoni kirjallisuuskentillä tapahtui nuortenkirjailijana, ja Eijan kanssa tekemämme yhteiskirjat ovat olleet realistisia – joitakin kurotuksia spekulatiivisen suuntaan parissa teoksessa on ollut. Viides yhteinen käsittelee realismin ja fantasian rajaa minulle uudella tavalla. Mahdollisuus spekulatiivisen novellikokoelman julkaisuun tarjoutui siksi, että olin kustantajan leivissä ja juuri nyt teksteilleni tuntui olevan sen verran kysyntää, että kirja julkaistiin. Spekulatiivisena novellikokoelmana, ei siellä realistisia juttuja joukossa ole – isommasta lajityyppilaatikosta ei siis eroon päästä kokonaan.

Reaalifantastikkotekstinä novellikokoelmassani pidän esimerkiksi Shh shh ne sanoivat –novellia.Kirjoitin sen aikanaan Tutkan julkaisua varten, ajatuksenani vain tehdä tarina, jossa kiusaamistilanteessa olisi jokin juju. Kun esitin tekstin Boris Hurtan kirjallisessa iltapäivässä, Boris osuvasti totesi, että teksti yllättäisi enemmän, jos ei koko ajan odottaisi sitä, että Leinonen kirjoittaa jonkun spekulatiivisen jujun siihen tarinaan mukaan.

Olemme siis sen vankeja, mitä lajityyppejä edustamme teksteillämme. Olisi mukava päätyä tilaan, jossa on sikäli ennalta-arvaamaton, että lukija arvelee voivansa pitää, mutta  ei tiedä ennakkoon, mitä kaikkea nurkan takana lymyää. Ja juttu jymähtää sitten oikein kunnolla tajuntaan.

 Reaalfantastikkoasiasta lisää Natan blogissa http://kirjuri.vuodatus.net/blog/449230

Ja PaZiJiin reaalifantastikkoasiaa http://pazi.vuodatus.net/blog/292798