Emme pääse eroon sukupuolestamme, emme kirjoittajina tai lukijoina.

Olen pariin viimeisen viikon aikana pohdiskellut takaraivossani sitä, miten jotkut meistä kirjoittajista osaavat heittäytyä erilaisiin tyylilajeihin. Kipinän taisin saada siitä, kun puhuimme Portin palkintogaalassa nimimerkkikuorien armahtavuudesta (ei tiedä kenen teksti loppujen lopuksi on, ja millaisen kirjoittajan kirjoittama) ja siitä, että joskus tuomarin arvio osuu oikeaan. Kanerva Eskola nimittäin mainitsi, että bu-listalle päätynyt lehmänovellini oli tunnistettavissa minun kirjoittamakseni, lähinnä siksi, että jos suomalaisessa spefissä joku kuvaa maaseutua tieyissä puitteissa (aihevalinnat, tapa kasata tarina jne) niin epäilys lankeaa minun ja Sari Peltoniemen suuntaan.

Esimerkiksi Koskisen Jiipeen teksteissä olen ihaillut sitä, että hän uskaltaa heittäytyä niin moninaisiin maailmoihin: historia tai futuristinen maailma ovat yhtä lailla haltuun otettavia leikkikenttiä. Novelleista on kolahtanut esimerkiksi Uneton vankilassa tai Usvassa julkaistu Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään. Romaanipuolella Savurenkaita on uusi aluevaltaus: hirtehinen, humoristinen sukutarina, joka on kerrottu suurimmaksi osaksi vielä syntymättömän pojan näkökulmasta. Toisen tai oikeastaan kolmannen käden todistajan kautta. Oikeastaan kirja ansaitsisi näkyvyyttä myös vaihtoehtoisena dekkarina tai rikosromaanina, koska perin mystisiä kuolemantapauksia ja tulipaloja tarinassa on. Ja kummituksia, jos ei muuta niin luurankoina ihmisten mielen kaapeissa.

Muitakin nahanvaihtajia löytyy. Salinin Petri tekee novellien lisäksi kuunnelmia, mikä vaatii taatusti melkoista aivojen niksauttelua erilaiseen formaattiin. Niin ja hänhän kirjoittaa suvujasti kahdella, tai oikeastaan kolmella kielellä. Olen joskus yrittänyt kirjoittaa kuunnelmaa, mutta dialogin kautta kommunikointi ei avaudu minulle samalla tavoin kuin eri kerrontamuotojen välillä poukkoilu. Hatunnosto siis kuunnelman taitajille.

Natalia taas omassa blogissaan huoahti, ettei hän osaa muuttaa tyyliään, mutta ei tarvitsekaan. Eivät kaikki ole kameleontteja. Erilaisuus on vain hyväksi, lukijoillekin. (Tosin uskon, että Natalia pystyy kyllä kevyesti vaihtamaan tyyliään, jos siihen olisi hänellä riittävä syy!)

Toisen sukupuolen nahkoihin heittäytyminen on sitten toinen juttu. Sekin onnistuu toisilta paremmin kuin toisilta, joiltakin ei ollenkaan. Minusta on rikastuttavaa, että joskus toista sukupuolta oleva henkilö kertoo oman filtterinsä kautta asioita: ne itselle sokeat asiat voivat näyttäytyä kirkkaampina ja selkeämpinä. Lasten- ja nuortenkirjapuolellahan on hyvin tyypillistä, että miesnäkökulmaa kirjoittavat naiset: he eläytyvät poikien sielunelämään ja ensimmäisiin kontakteihin vastakkaista sukupulta kohtaan. Nuortenkirjailijoista mieleen tulevat nyt esimerkiksi Sirpa Puskala ja Reija Kaskiaho. Vahvoina mieskertojina tulevat mieleen Markku Karpio ja Tapani Bagge.

Kun aloimme kirjoittaa ensimmäistä romaaniamme Lokkeja rakastavaa veljeä Eijan kanssa, valikoitui päähenkilön sukupuoli pojaksi automaattisesti. Hänen hahmoonsa oli helppo heittäytyä. Leikkisesti jopa sanoimme uteliaille, että teini-ikäisen pojan nahkoihin pääsee kun muistaa viiden minuutin välein laittaa hahmonsa ajattelemaan seksiä tai naisen muotoja. No, ei se noin todellakaan ole, mutta tällaisia yksinkertaistuksiahan me teemme jatkuvasti toisistamme, me miehet ja naiset, ja toivon mukaan tarkoittamatta mitään sen kummempaa.

Minulle on käynyt sukupuolen suhteen vähän samoin kuin Laineen Petelle tyylilajin kanssa (kauhusta muuhun). Olen liukunut ainakin omissa teksteissäni yhä useammin naisnäkökulman, tai jonkinlaisen naisnäkökulman suuntaan. Nuorempana kirjoitin enemmän miesnäkökulmasta. Novellikokoelmassani on vain kaksi selkeää miespäähenkilöä (Huomenlahja, Koiperhoset) Epäihmisetkin ovat hivenen naismaisia, tai naisen oloisessa positiossa (Toisinkainen ). Seuraavassa Eijan kanssa tehtävässä yhteisromaanissakin on jälleen naispäähenkilö.

Nyt kun olen miettinyt omaa työn alla olevaa romaaniani (sen, jonka niistä suurista suunnitelmistani kirjoitan ensiksi kirjan muotoon), tuntuukin yhtäkkiä hieman jännältä lähteä kirjoittamaan pojan näkökulmaa. Kuinka se onnistuu? Miten pääsen käsiksi siihen, kun verrokkisukulaisetkin ovat tyttöjä? Mutta pojan näkökulma on minulle kuitenkin helpompi ottaa haltuun kuin aikuisen miehen: elin lapsuuteni ympäristössä, jossa oli paljon poikia, olin sujuvasti potkupalloskaboissa ja majanrakennuspuuhissa mukana yhtenä kundeista, luin poikakirjoja (inkkarikirjat, poikaseikkailut jne) enkä oikeastaan välittänyt runotyttökirjoista. Luulen siis voivani eläytyä nuoren pojan tai nuorukaisen sielunmaisemaan, koska olen ollut sitä läheisesti seuraamassa ja itse eläytymässä.

Mies- ja naisasiaa tärkeämpää minusta on kuitenkin yleisinhimillinen sanoma. Helsingin kirjamessujen ajalta minulle jäi kummittelemaan mieleen pöytäkeskustelu siitä, että nais/miesnäkökulma voi toimia luontaantyöntävänä tekijänä. Pasi Jääskeläisen Lumikon aloitus (Ella Milana luettelee vammansa ja omasta mielestään hyvät puolensa) on kuulemma ärsyttänyt joitakin naislukijoita niin, että se leimasi koko kirjaa, taisi jopa aiheuttaa sen että kirja jäi lukematta. Hmm. Ymmärrän, että näin voi käydä (lukija on kuningas ja päättää mitä lukee), mutta harmillista on, jos näin käy ihan alkumetreillä. Ja en ollut tuomiosta ollenkaan samaa mieltä.

Minä itse asiassa ihastuin Lumikkoon juuri sen alun perusteella. Jääskeläinen tuntee sen naistyypin, jota hän Ella Milanassa kuvaa. Minusta omista rinnoista ja huulista kehuvasti puhuminen on aivan soveliasta, eikä minua häirinnyt se, että mies valottaa meille naisen tätä puolta. Jos minulla olisi vastaava vamma kuin Ella Milanalla, kompensoisin sitä vastaavasti: jos ei muuta niin ihailisin vaikka persettäni tai rintojani tai mitä tahansa, minkä kokisin olevan kohdallaan suhteessa vammaan. Eikä tuo alun kohtaus mielestäni väritä muuta tarinaa muuten kuin antaa päähenkilölle tarpeellisen inhimillisen trauman ja sävyn, millä hänen toimiaan peilaa. Lumikon ainoa näkyvä mieshenkilökin on kuvattu palleroksi syöpöksi (tosin seksuaalisesti puoleensavetäväksi ja mieleltään kiinnostavaksi)... Joten ei minun femitutkani heilahtanut ollenkaan.

Tämä meni nyt tämmöiseksi vuodatukseksi blogin nimen mukaisesti, mutta siis ydinasiana mielessäni juuri nyt: tyylin ja tavan muuttaminen, oli se sitten esimerkiksi päähenkilön sukupuolta tai yleistä kerrontatapaa tai tyylilajia vaihtamalla, on minusta kirjoittajan leikkikentällä tarpeellinen asia omien kirjoittamistaitojen kehittämiseksi.