Äiti oli varoittanut kulkijoista, joilla oli liian kirkas katse kuin kuolevilla juuri ennen matkalle lähtöä. Heidän suustaan tuli suuria sanoja, ja jos niitä liiaksi kuunteli, ne toivat vaarallisia ajatuksia ja veivät turmioon.

Novellikokoelmaa tehdessäni en halunnut pätkääkään problematisoida eri lajityyppejä. Pelkästään fantasian ympärille kietoutunut kokoelma alkoi kuulostaa tylsältä, samoin liian realistinen, vain suomalaisen arjen ympärille tehty kokoelma. Sekalainen seurakunta oli paljon mielekkäämpää kasata, koska se tarjoaa erilaisille lukijoille elämyksiä ja oli minulle itsellenikin mielekäämpää työstää.

Siksi siis mukana on kokonainen kirjo erilaisia tarinoita. Portissa ilmestyneet "suosikit" oli helppo ottaa mukaan. Mutta yhdeksän novellia ei ollut vielä riittävä kokoelmaksi, joten pöytälaatikkoa piti pöllyytellä lisää ja viisi kokonaan uutta tekstiä päätyi sitten täydentämään kokonaisuutta: Kerran Gotlannissa, Jäiden lähdön aikaan, Koska he olivat liian pyhiä, Hiekkameren jumalat ja Huomenlahja.

Kuten monet tietävätkin, Portin kirjoituskilpailu on toiminut minulle sellaisena sparrauskenttänä, kisaamisareenana, jonka deadlinet ovat piiskanneet tekemään tekstit valmiiksi. Kisassa menestyneet novellit ovat myös toimineet peilauspintana siitä, mikä on hyvää science fictionia ja fantasiaa, ja miten eri kirjoittajat tekstejään tekevät.Tässä astuu kuvaan se terve kataus ja toisen kirjoittajan kunnioitus: hyviltä voi oppia paljon.

 
Kaikki nämä viisi novellia ovat jossakin vaiheessa Portin kisan bu-listalla käyneitä novelleja, ei siis ihan menestyneitä, mutta niin hyviksi katsottuja, että ovat kuitenkin saaneet sillä tavalla maininnan. Kerran Gotlannissa on käynyt kisassa peräti kahdesti, ja se oli alun perin sellainen kamala "outoja tapahtuu maaseudulla" –tyylinen novelli, josta Liisa Rantalaiho on joskus varoitellut (että semmoisia kisaan tuli yhteen aikaan ihan solkenaan). Mutta tässä on kokonaan uudelleen kirjoitettu versio, ja tekstit eivät ole käyneet enää kisassa tämän näköisinä kuin ne nyt ovat.

Nyt sitten seuraa spoilereita viidestä uudesta novellista. Jos haluat lukea novellit ilman että tiedät niistä etukäteen mitään, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Jäiden lähdön aikaan sijoittuu samaan muinaissuomalaiseen jatkumoon, johon Lautturin tytär ja Velhonaisen salli elääkin on ajateltu. Novellin alussa on keskiössä äidin ja tyttären välinen tiukka suhde ja tyttären vapaudenkaipuu. Nuori nainen ei ymmärrä vanhan korppimaisen äitinsä vahtaamista, vaan lähtee viettiensä viemänä mieluummin ventovieraan miehen matkaan. Tarina itsessään niputtaa yhteen useita mytologisia tarinoita, kuten metsän peiton, lintukodon ja maahisten valtakuntaan joutumisen. Tarinan loppupuolella on nitkahdus, jossa vuodenaika vaihtuu nopeutetusti kesästä syksyksi. Ehkä voi hämmentää, mutta tarkoituksellista kaikki tyynni.

Jos tarinasta miettii tematiikkaa, niin vahvasti tämä kyllä korostaa ihmisen tekemien valintojen virhealttiutta. Päähenkilö on viaton, mutta hän joutuu silti kärsimään.Melankolinen tarina.

 
Äitini seisoi viljahalmeen keskellä viikate kädessään. Vilja lainehti, se oli erityisen runsassatoinen, muhkuraisella pellollamme ei ollut koskaan kasvanut sen kaltaista.

– Päätit sittenkin palata kotiin, hän sanoi minut nähtyään.

Juoksin äitini syliin ja hän vastasi halaukseeni. Voima valui käsistäni maahan, imeytyi pois. Äiti kannatteli minua kuin pientä lasta.

Hän puristi minua liian lujaa, erkanin hänestä, otin askeleen ja toisenkin taaksepäin. Hän kohotti viikatteen ja heilautti sitä kerran nilkkojeni kohdalla. Vereni imeytyi maahan ja hedelmöitti maan, vilja kasvoi silmieni edessä metrin korkeammaksi.

– Nyt et enää juokse emoasi karkuun, hän sanoi.