Oriveden kuusipäiväinen rupeama on ohi. Minulta kysyttiin tiukkoja kysymyksiä: miksi opetan, mitä ajattelen opettaessani ja mitä minä siitä saan. Koska täytyyhän minun saada sitä jotakin, jotta jaksan olla kuudentoista kirjoittajan kanssa ja syventyä heidän teksteihinsä jokaisen oman maailman ehdoilla.
Laskin, että annoin kuuden päivän aikana yhdeksänkymmentäkuusi tekstipalautetta, suurin osa niistä ex tempore, tekstit tuotiin lokeroon aamuksi, kopioitiin ja luin ne siinä yhteydessä kun teksti luettiin ääneen tunnilla. Sanottavaa oli jokaisesta, ja keskustelua käytiin kiivaasti.
Kyllä Orivesi on erinomainen keino nollata ajatukset, myös opettajalle. Omiin teksteihin suhtautuu nyt ihan tuorein silmin, kun on viikon pohtinut, mikä toisten teksteissä toimii ja mikä ei. Jo aiemmin viittasin siihen, että peruskurssilla kehitys on huimaa. Oppia otetaan vastaan ja siitä keskustellaan, kaikkea ei suinkaan niellä sellaisenaan. Se on kehittävää myös omille vuorovaikutustaidoille.
Raskasta kurssi kuitenkin on, sillä tavalla, että kurssin aikana ei aikaa jää millekään muulle, ja jälkikäteen täytyy nukkua muutama yö tuhdimmin, jotta taas jaksaa eteenpäin.Kirjoitusohmmat jatkuvat sitten toisenlaisen palautteen merkeissä. Novassa olisi edessä muutaman henkilökohtaisen arvion tekeminen ja yleispalautteen kirjoittaminen. Tänä vuonna tuntuu, että mitähän uutta sitä sanoisi sille jatkosta karsiutuneelle massalle, kun on jo monena vuotena ollut sitäkin tekemässä. Perusasiat eivät ole miksikään muuttuneet, yhä kaipaan nasevaa alkua, johdonmukaista juonta, uusia innostavia ideoita ja omintakeista tyyliä. Tämän vuoden sato on kyllä tosin erilainen. Semmoinen aikoinaan kiusannut vaiva kuin prologi on kadonnut novelleista tyystin. Ilmeisesti siis palautteilla ja palopuheilla on ollut jonkinmoista vaikutusta. Samoin haltiatarinoita kirjoitetaan aikaisempaa vähemmän.
Voidaan tietenkin kysyä, miten tällaiset ohjeet ja kisat ylipäänsä vaikuttavat kirjoittajan kehitykseen ja kentän toimintaan. Minulla on vakaa usko siihen, että ne johtavat kohti kaunokirjallisempaa ilmaisua. (Niin monella muullakin). Mutta toisaalta taas on niitä kirjoittajia, jotka haluavat tehdä tarinoita omalla tavallaan, "säännöistä" ja ohjeista piittaamatta, harrastuksen vuoksi. Heille kirjoituskisat lienevät pettymysten jatkumoa (jos he enää osallistuvat minnekään). Jos joku kirjoittaa vain itselleen ja kaveripiirilleen, niin eipä sillä ole väliä, millaista aloituksia teksteihin vääntää tai miten kliseistä tekstiä suoltaa.
Eihän kaikista tarvitse tulla kirjailijoita, sananikkareita ja taitureita. Voi kirjoittaa omaksi huvikseen. Ja sekin on tässä opittu vuosien varrella, että kauneus ja täydellisyys on kirjoituskilpailun tuomarin silmässä. Ei pidä kirjoittaa kisaa ja tuomaria varten, vaan itseään varten. Jokainen on oman tekstinsä ensimmäinen lukija, ja hänen on miellytettävä ensin itseään, vasta sitten muita.
