Rising shadowissa odotellaan suurta suomalaista fantasiaromaania tulevaksi. Keskustelussa on paljon hyviä pointteja, mutta tätä viestiketjua lukiessa alkoi jurppia se, että miksi meillä pitäisi edes olla olemassa jokin suuri suomalainen fantasiakirja, joka myisi maailmanlaajuisesti miljoonia niteitä? Eikä nyt olemassa olevat teot ja kirjailijat riitä? Tai hieno sisältö ja kaunokirjallinen arvo? Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Maarit Verronen, Jyrki Vainonen, Tove Jansson?

Välillä ahdistaa se, että fantasiakirja tuntuu edelleen olevan monille yhtä kuin Taru sormusten herrasta tai Harry Potter. Tolkienin ja Rowlingin varjot kummittelevat nykyään kaikkialla, eipä mainstream-yhteyksissä taida olla fantasiaa käsittelevää artikkelia, jossa ei heitä nostettaisi aina vertailupinnaksi. Ja ei ihme, että mundaneille fantasia on sitten juuri sitä eikä yhtään mitään muuta.

Molemmat teokset ovat minusta loppujen lopuksi huonoja kuvaamaan sitä, mitä suomalainen spekulatiivinen kirjallisuus, tai fantasia, parhaimmillaan on. Meillä on uskomattoman rikas kulttuuriperintö, sopivan synkeä kansaluonne jotta kelvollista kirjallisuutta syntyisi, ja realismin puserruksesta syntyy timantinkovia ajatelmia ja näkemyksiä. Eräs ruotsalainen kollega totesi minulle taannoin, että suomalaisten yhteys luontoon ja menneisyyteen on väkevää, ja se näkyy siinä mitä me kirjoitamme ja mitä me luomme. Hänestä se oli ainutlaatuista ja hän tuntui arvostavan sitä kovasti, koska hänen mielestään ruotsalaisilla ei sitä enää ole.

Ulkomailta valunut fantasiakäännöskirjallisuus on pilannut monelta kirjoittajalta kyvyn ajatella suomalaisittain, meidän omista lähtökohdista käsin. Minäkin kirjoitin ensimmäisen fantasiaromaanini Dragonlance-kirjojen innoittamana, eikä siinä paperipinossa todellakaan ole mitään omaperäistä eikä mitään julkaisemisen arvoista. Näitä samanlaisia vahvasti esikuvilleen kumartavia tekeleitä tulvii arvostelupalveluihin, kirjoituskilpailuihin ja kustantamoiden eteiskammioihin.

Minulla on semmoinen mielikuva, että muut lajityypit eivät kärsi vastaavasta ”kriittisestä massasta”, joka kiristää kustannustoimittajen hermoja. (muutenkin kuin vain paperimuodossa, sillä kirjoittajatkin tuppaavat tulemaan linjoja pitkin paikalla kahden viikon kuluttua tekstin lähettämisestä) Kollega puhui sadoista fantasiakäsikirjoituksista vuosittain. Ja koska niitä julkaistaan hänen asemapaikkansa kautta ehkä noin yksi vuodessa, ei se lähetetty massa todellakaan voi olla kovin erikoista. Kyse ei ole siitä etteikö fantasia kelpaisi: yksi harhaluulo tuntuu edelleenkin olevan se, että kotimaisia kustantamoitamme ei fantasia kiinnostaisi... Hmm. Miksiköhän usealla kustantajalla on erikseen fantasiaan erikoistunut esilukija, asiantuntija, joka antaa lausuntoja potentiaalisista käsikirjoituksista?

Netticolosseumissa taas pohdittiin sitä, että miksi meillä fantasia on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ja olisiko aikuisille suunnatulle fantasiakirjalle kysyntää. Kyllä varmasti olisi, jos kirjoittajat vain uskaltavat deletoida kirjoistaan kaikki kääpiöt ja haltiat pois ja keskittyä kirjoittamaan aidosti mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja ihmis(otus)kohtaloita.Ja ammentaa voimavaroja jostakin muusta kuin rapakon takaisista esikuvista. Hyvää tekisi lukea vaikka sanomalehtiä, runotta tai Pahkasikaa. Lukijat lukekoon mitä lystäävät, mutta kirjoittajien soisin katselevan ja kurkkivan laajemmille metsästysmaille.