Koskinen kirjoitti aiheesta Kirjailijaliitto ja liiton jäsenyys. Asia on minullekin ajankohtainen sikäli, että minut hyväksyttiin viime kokouksessa jäseneksi – toisesta hakemuksesta. Eli olen itsekin saanut aikoinaan samanlaisen kirjeen kuin Kata Kärkkäinen: jäädään odottamaan tuotannon täydentymistä. Mikä on muuten positiivinen asia, se siis tarkoittaa sitä että hakijassa on potentiaalia. Hain neljän ilmestyneen kirjan jälkeen ja hylsy tuli siitä, että kirjat olivat yhteiskirjoja. Yhdistyksen sääntöjen mukaan täytyy tehdä kirjoja itsellisesti, todistaa että kykenee itsenäiseen työskentelyyn (vaikka monen mielestä kahdestaan kirjan kirjoittaminen on vaikeampaa kuin yksistään kirjoittaminen). Meni sitten pari vuotta ennen kuin rohkaistuin hakemaan uudestaan.

Tietenkin hylkääminen harmitti: eihän sitä liittoon haettaisi ellei sinne haluttaisi. Kirjailijaliittoon kuuluminen on yksi tapa osoittaa olevansa ammattikirjailija (mutta yksi muiden joukossa, voi olla kirjailija kuulumatta liittoon). Liitto on myös monelle identiteettikysymys, vahvistus sille että on arvostettu myös toisten kirjailijoiden keskuudessa. Taiteilijat ovat laumaeläimiä siinä missä muutkin ihmiset, on halu heimoontua toisten samankaltaisten kanssa. Eräs tuttu kirjallisuusalan ihminen kuunteli taannoin tilitystäni puhelimessa ja totesi sitten, että toisaalta se, ettei pääse liittoon heti, kasvattaa kirjailijan persoonaa. Siinä hän on oikeassa. Kirjailijuuteen kuuluu mielestäni kaikenlaisia esteitä, niin sisäisiä kuin ulkoisia, ja kaikille ongelmille pystynee kyllä jotakin tekemään.

Tietenkin on hyvä kysymys, mitä liiton kriteerit tarkalleen ottaen ovat ja missä on laadukkaan kirjallisuuden ja ammattimaisuuden kynnys, mikä taasen on harrastajamaista ja vähemmän laatua. Taiteelle on vaikeaa asettaa yhteismitallista kriteeristöä – tämä on nähty kirjoituskilpailuissa, joista olen paljonkin paasannut. Hakijoita on myös ilmeisesti nykyään paljon, koska omakustanteet ja palvelukustanteet ovat lisänneet kirjojen ja niiden tekijöiden määrää. Homma ei ole helppo, istui niitä esityksiä sitten tekemässä kuka tahansa.

Ammattiliittoon kuulumisesta on kyllä aina etunsa. Journalistiliiton kanssa on ollut apua nyt viimeksi sellaisessa asiassa, kun on tarvittu kättä pidempää työasioiden järjestelyissä. On huomattavasti helpompaa hoitaa asioita työnantajan kanssa kun Liitosta löytyy lakimies, joka kertoo, mitkä ovat työntekijän oikeudet. Työnantajan ei tarvitse olla pahanilkinen, mutta yksilö voi tulkita niitä lakikiemuroita oman kantansa suuntaan.

Samanlaista apua Suomen Kirjailijaliittokin antaa jäsenilleen. Alkuviikosta olin uusien jäsenten koulutuksessa, jossa tuli muutama kikka kolmonen koskien verotusta ja paljon  faktaa kustannussopimuksista. Sellaista tietoa, josta ei saa muualta kuin kollegoilta ja oman kantapään kautta. Esikoiskirjailija on kustantajan kanssa yksin, kaikesta joutuu ottamaan selvää itsenäisesti. Siksi kollegojen tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Apurahojen suhteen olen kokenut itse sellaista, että liittoon kuulumattomuus ei ole ainakaan minun kohdallani ollut este apurahojen saamiselle. Pikemminkin luulisin, että apurahojen saamiseen vaikuttaa enemmän se, mitä lajityyppiä kirjoittaa, voidaanko teokset luokitella ns. vakavaksi kirjallisuudeksi  ja onko voittanut uransa aikana palkintoja. Ja myös sillä, mistä hakee ja paljonko muita päteviä hakijoita on hakemassa, ja mitä olet saanut aiemmin.