Usvan satuaiheiseen teemanumeroon on tullut ehdokkaita, ja niitä on tullut jo ruodittuakin. Numeroa toimittaa kanssani Liisa Rantalaiho, ja hyvä on ollutkin, että saa jakaa jonkun kanssa ajatuksia. Törmäsimme nimittäin heti mielenkiintoiseen ongelmaan: miten satu määritellään ja millaisia satuja haluamme tähän Usvan numeroon näytille.
Sadulla on omat kriteerinsä, ja niitä lähdimme Liisan kanssa perkaamaan. Sadun henkilöt ovat yleensä tyyppejä, eivät kompleksisia henkilöitä, vaikka tosin tunteet ja kuvailu eivät tietenkään ole kiellettyjä. Usein henkilöiltä on jätetty nimet pois ja he ovat vain prinsessoja, prinssejä, ei tosin aina, tunnetaanhan myös Tuhkimo ja Ruusunen, Hannu ja Kerttu jne. Arkkityypit ovat vahvasti mukana, hyvä on hyvä ja paha selkeän paha. Sadut ovat usein allegorioita ja niissä on opetus. Raakoja ne voivat olla, ja mitä vanhemmista saduista puhutaan niin sitä julmempia pahantekijöiden saamat rangaistukset voivat olla (eritoten kun synti on joskus ihan vain laiskuus).
Toisto kuuluu myös kuvioihin mukaan, moni varmaan muistaa Pekka ja Susi -tarinan toistuvuuden, samoin toivomuksia esitetään usein kolme.
Mitä satu sitten ei ole? Mikä tahansa fantasiaseikkailu ei voi olla satu. Tuntuu jopa, että mitä pidemmäksi teksti muuttuu, sitä todennäköisemmin se on jotakin muuta. Elokuvallisuus, tarkat kuvailut ja kohtaukset eivät tunnu sadun kuvastolta. Sadun dialogi on usein juonta eteenpäin vievää, kun taas vaikkapa novellissa dialogin tulisi tarinan eteenpäin viemisen lisäksi kyetä kertomaan puhujasta enemmän kuin mitä sanat päällisin puolin ovat.
Saduissa myös kuultaa sen alkuperäinen käyttötapa: niitä kerrottiin ulkomuistista. Siinä on varmasti korostunut tarinan sisältö ja sen koukuttavuus kuin täsmätarkat yksityiskohdat. Prinssin miekkaa on siksi turha kuvata tarkasti, oleellista on vain se käyttääkö prinssi sitä miekkaa lohikäärmeeseen vai ei.
Mutta täsmälliset toisinnot vanhoista saduista voivat olla koko numeron täydeltä puuduttavaa luettavaa. Siksi näkisimme mielellään numerossa mukana myös jotakin sellaista, mitä Gwyneth Jones kertoili Jyväskylässä muutama vuosi sitten (oliko 2004 Finnconissa): hän on uudelleen kirjoittanut lukuisia vanhoja satuja ja kansanperinteen tarinoita. Jonesin mukaan sadut olivat vanhan ajan elämänohjeita, joiden avulla esim. opeteltiin irtaantumaan omista vanhemmista, elämään omilla ehdoilla, kohtaamaan seksuaalisuus jne. Kaikki tämä on vain melko tiukasti siellä rivien välissä, ja pintatasossa on tarina käänteineen.
Siis, vanhojen satujen kaltaisia satuja tai modernisoituja, uusia versiota vanhoista saduista. Mutta silti satumaisia. Haasteellista, en itsekään noin vain usko saavani hyvää satua aikaiseksi, tutkimista ja pohdiskelua se vaatisi.
Voi olla, että saduista joudutaan laajentamaan nuorille sopiviin tarinoihin, mutta nyt ensi alkuun etsimme satuja!
Mahtaako blogin lukijoilla olla saduista salattua tietoa?
Usein oleellisiksi mainitut arkkityypit eivät minusta ole mitenkään välttämättömyys saduissa; jo hyvin pienikin lapsi kykenee käsittämään, että satuhahmolla voi olla sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Hyvin lievänä esimerkkinä käy vaikka Muumien Nipsu, joka on periaatteessa kiva tyyppi, mutta toisaalta pohjimmiltaan niin ahne, että on valmis vaikka pettämään kaverinsa rikkauksien takia. Tai vaikka kuningas, joka rakastaa omaa lastaan niin paljon, että on valmis tappamaan jonkun viattoman saadakseen omalleen jotain hyvää. Tällaisista saduista lähtevät usein ne kiinnostavimmat keskustelut, kun voidaan yhdessä pohtia esimerkiksi itsekkyyden käsitettä tai sitä, että oikeissakin ihmisissä on monia puolia.
Toinen asia, jonka olen huomannut, on että sadut usein ovat ihan turhan "tavallisia": lasta ei haittaa yhtään, vaikka tarinalla ei olisi mitään aikuisen havaittavissa olevaa logiikkaa, jos siinä on muita vetoavia juttuja -- oikeastaan päin vastoin. Kyllähän aikuisillakin yksi huumorin elementti on tilanteen yllättävyys, mutta lapsella kyky ottaa vastaan irrationaalisia tapahtumia ja nauttia niistä tuntuu olevan ihan eri luokkaa. Mitään kovin villiä esimerkkiä ei tule juuri nyt mieleen, mutta esimerkiksi hiljan luettu Peltoniemen Sarin Kerppu ja tyttö herätti kyllä ihastusta ihan jo alkuasetelmallaan (koira tahtoo lemmikiksi tytön), ja sama luova hulluus on myös tärkeä osa Tatun ja Patun viehätystä. Eli mielikuvituksen lentoa mukaan ei vain maailman luontiin vaan myös tarinan rakenteeseen!
Arkkityyppien ei varmaankaan tarvitse olla stereotyyppisesti rakennettuja, eli niillä voi olla ristiriitaisia ominaisuuksia, mutta tietyt perushahmot niistä on kaivettavissa esille. Semmoinenkin tuli mieleen, että monissa hahmoissa ominaisuuksineen varmaan kiteytyy vanhojen sananlaskujen viisaudet, tyyliin "pata kattilaa soimaa" (henkilö, joka moittii toista samanlaisesta käytöksestä kuin mitä itse tekee) tai "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Niissä palataan oikean moraalin käsitteeseen, eli lukijan alitajuiseen tarpeeseen nähdä oikeuden toteutuvan. Lukija leimaantuu päähenkilöön ja toivoo, että hänen kohdallaan asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, että hän saavuttaisi tavoitteensa. Aikuisille suunnatuissa tarinoissa käy usein huonosti, mutta saduissa taitaa yleensä olla onnellinen lopetus...
Sadut tapahtuvat aina epämääräisessä ajassa ja paikassa, "olipa kerran" -todellisuudessa, joka Nikolajevan mukaan on kuitenkin jotenkin samassa jatkumossa lukijan maailman kanssa. Sen sijaan fantasiassa on Nikolajevan mukaan aina erikseen määritelty fantasiamaailma, fantasiakertomukset ovat tässä mielessä "realistisempia". Tiedä häntä, mutta luulisin että keskeistä eroa satujen ja muun kirjallisuuden välillä voisi hakea juuri teoksen maailman ominaisuuksista (ja suhteesta lukijan maailmaan).
Kerronnassa on tietysti vielä eroja, saduissa on näitä toistuvia formuloita ja piirteitä. Esimerkiksi tiettyjen numeroiden toistuminen tyyliin kolme veljestä/tytärtä/taikaa. Luultavasti nämä kaikki juontavat jotenkin juurensa suullisesta kerronnasta, ovat eräänlaisia muistin tukia kertojalle.
Tylsä määritelmä, mutta simppeli. Akateemiset määritelmät yrittävät aina löytää gernerajoja muodon/konventioiden kautta, ja suohan siellä aina on edessä, kun kirjallisuus ja taiteet ovat kumminkin jatkuvassa prosessissa olevia, luovia aloja.
Sadussa ovat tietyt prototyypit: nokkela tai tyhmä poika, uskollinen tai näsäviisas prinsessa, paha äitipuoli, hylkäävät vanhemmat, neuvokas eläin jne.
Esimerkiksi Angela Carter ja Neil Gaiman käyttävät hyväkseen tällaisten hahmojen ja sadun perusmotiivien avulla sadun selittelemättömyyttä - siinä missä fantasia vaatii toimiakseen omalakisen maailman kuvausta, sadun konventiot ovat koodisto, jonka avulla lukija pystyy vaivatta avaamaan tuttuja tasoja riittävästi, jotta lukukokemus on mielekäs. Esimerkiksi sadussa liminaalitilaan vain siirrytään: astutaan lattiaan avautuvaan aukkoon - fantasiassa tällaiset siirtymätilat ovat laajemman kerronnan kohde ja se selitetään myös.
Kaikki on kulttuurisidonnaista: esimerkiksi afrikkalaisissa ja Pohjois-Amerikan intiaanien saduissa eläimillä on erilaisia konnotaatioita, jotka saattavat erota huomattavastikin eurooppalaisesta.
W-P käyttää seuraavaa kuvausta: Fantasia tarkoittaa nykykäytössä pitempiä kertovia tekstejä, jotka muistuttavat folkloren piiriin kuuluvaa genreä "Märchen" (satu).
ips